Suremistavoissa on sukupuolisia eroja

Maskuliinisella ja feminiinisellä surulla viitataan miehen ja naisen kulttuurisesti erilaisiin tapoihin ilmaista surua.

Ilmaukset maskuliininen ja feminiininen suru eivät tarkoita sitä, että naiset ja miehet ilmaisisivat suruaan aina eri tavalla tai että esimerkiksi kaikki naiset ilmaisivat suruaan samalla tavalla. On kuitenkin havaittu, että miesten ja naisten surun käsittelyssä ilmenee usein joitain eroja. Jos eroja ei ymmärretä, saattaa syntyä turhia väärinkäsityksiä toisen käyttäytymisestä.

Tavanomaisin väärinkäsitys on luultavasti, että mies ei ilmaise surua ollenkaan. Nainen saattaa itkeä ja puhua kokemastaan, mutta mies vaikuttaa olevan vain hiljaa. Mies saattaa kuitenkin purkaa suruaan toimintaan kodin ulkopuolella tai yrittää tukea naista ja käsitellä omaa suruaan järjestelemällä perheen asioita. Mies saattaa myös itkeä silloin, kuin kukaan ei ole näkemässä ja yrittää muun aikaa pitää muista huolta.

Myös surusta toipumista käsittelevä kirjallisuus tuntuu usein ikään kuin naisen näkökulmasta kirjoitetulta. Kirjallisuudessa saatetaan korostaa tunteiden voimakasta ilmaisemista ja niiden jakamista muiden ihmisten kanssa. Jos ihminen, mies tai nainen, on tottunut vaikeissa tilanteissa piilottamaan tunteensa muilta ihmisiltä ja suremaan yksin, saattaa tuntua hankalalta lähteä yhtäkkiä avoimesti käsittelemään omia tuntemuksiaan. Ihmiset kuitenkin sukupuolesta riippumatta haluavat yleensä tulla kuulluksi ja nähdyksi jollain tapaa. Yksin pärjäämisen malli on meidän kulttuurissamme varsin vahva. Miehelle saattaa olla vielä naistakin vaikeampi myöntää, että omat voimat ovat lopussa ja tarvitaan ulkopuolista apua.

Surureaktiot ovat miehellä yleensä hyvin samanlaisia kuin naisellakin. Suru kulkee usein eräänlaisena vuoristoratana, toiset päivät ovat parempia kuin toiset. Surevalle voi tulla erilaisia nukkumiseen ja keskittymiseen liittyviä ongelmia, kyvyttömyyttä suunnitella elämää, ärsytyskynnys voi olla madaltunut ja elämä tuntua äärimmäisen epäoikeudenmukaiselta. Surun ilmenemismuodot ovat siis hyvin yleisinhimillisiä, ilmaisumuodoissa sen sijaan on ihmisten ja joskus myös sukupuolien välisiä eroja. Tärkeintä on ymmärtää, että jokaisella on oma tapansa surra ja yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole.