Irma Pillai: Kuin en olisi koskaan lähtenytkään

Irma Pillai, lastenhoitajana Lapinlahden sairaalassa 1969–1976

Kävelin puistotietä kohti Lapinlahtea työhaastatteluun. Olin pukeutunut huolellisesti ja kammannut jakauksen keskelle päätä. Olo oli hyvin ammatillinen. Sairaalaa lähestyessäni minusta tuntui yhä vahvemmin, että olin tullut kotiin.

Hain lastenhoitajan paikkaa, mutta haastattelun kuluessa ajattelin, että en ehkä saakaan sitä. Olin jo poistumassa, kun ylihoitaja Marjatta Sihvola toivottikin tervetulleeksi ja kysyi onko neidillä asuntoa. Ei neidillä ollut.

Kipusimme sairaalan vintille. Pitkän käytävän varrella oli pieniä huoneita ja yksi niistä oli nyt kotini.

Pikkuruinen huone, jonne mahtui kaikki tarpeellinen.”

Ämmä tökkii vieressä

Lapinlahti oli opetussairaala ja lastenosastolla oli psykoottisia, koulua pelkääviä, yökastelijoita, itsensä tuhrijoita, monenlaisia 5–15-vuotiaita lapsia.

Perushoidon lisäksi lapset saivat terapiaa ja lääkitystä. Terapiaa saivat myös perheet, joskaan eivät riittävästi. Joidenkin vanhemmat asuivat niin kaukana, ettei lapsia  käyty koskaan katsomassa.

”Osasto oli suljettu ja hoitotyö välillä haasteellista. Vanhimmat lapset olivat jo melko isoja ja voimakkaita. Lapset eivät saaneet liikkua vapaasti ja yksi poika huomauttikin, että hiihtäminenkin on täällä sellaista, että ämmä tökkii vieressä. Hiihtoretkien lisäksi käytiin kesäisin uimassa, retkillä ja lähikaupungeissa.

Muistan, kuinka olimme kerran Porvoossa. Nousimme kirkonmäelle ja yksi hentoinen psykiatri tuli sanomaan, ettei hän saa millään lapsia ulos bussista. Lähdin lasten luo, sanoin yhden lauseen ja lapset juoksivat kilpaa kirkolle. Totesin vain, että sama porukka, joka on kirkossa on myös karkkikaupassa. Lapsia piti vastuuttaa, opettaa syyn ja seurauksen yhteyttä”, Irma kertoo.

Monia olen kantanut sydämessäni

Tuohon aikaan käytettiin eristystä.  Lapinlahdessa lapsi vietiin pieneen huoneeseen, jossa oli vaahtomuovipatjoja, rauhoittumaan pahimman kuohahduksen ajaksi. Eristys ei ollut rangaistus, pikemminkin jäähy. Jotkut ovat käyneet aikuisina hämmästelemässä näinkö pieni koppi eristyshuone oli.

”Lastenosaston tv-huone oli kulunut ja rupunen. Osastolle oli tulossa remontti ja sain kuningasajatuksen. Pyydetään sisustussuunnittelija Kaisa Blomqvist suunnittelemaan oleskelutila. Talouspäällikkö suostui nieleskellen. Ja siitä tuli hurmaava. Keltaisia, vihreitä ja oransseja vaahtomuovisia istuimia, joita voi asetella ympyrään, pitkittäin ja poikittain. Matalia pöytätasoja ja tilaa touhuta. Lapsetkin aistivat ihanan ympäristön ja viihtyivät siellä.”

Lapset olivat hoidossa kuukausia, ei kuitenkaan vuosia. Kun lapsi tai nuori ei tullut takaisin, hoitohenkilöstö tiesi, että hän on selvinnyt jollakin lailla.

”Monia lapsia olen kantanut sydämessäni ja pohtinut, mitä heille mahtaa kuulua. Joitakin olen tavannut vuosien varrella ohimennen, Olemme jutelleet sairaala-ajoista, eikä kenellekään ollut jäänyt mitään hanpaankoloon. Joku muisti, että olin ostanut hänelle leivoksen.”

Kuin olisi saanut palkankorotuksen

Lapinlahdessa oli tuolloin seitsemän osastoa ja lastenostolla oli 20 työntekijää. ”Se oli erillinen saareke, emmekä juuri olleet tekemisissä muiden osastojen kanssa. Paitsi yhteisissä juhlissa, joissa välillä juhlittiin railakkaasti ja joskus pirtu vauhditti menoa.”

Hierarkia oli tarkka: lääkärit, hoitajat ja apumiehet söivät eri paikassa, asuivat eri taloissa. Sinukaupat teki aina lääkäri tai muu hiearkiassa ylempi.

”Olimme Norjassa opintoretkellä ja minut palkannut ylihoitaja teki kanssani sinunkaupat. Tuntui kuin olisin saanut palkankorotuksen. Kun hän myöhemmin sairaalassa sanoi, että voi noita Irman hienoja kynsiä, hoitajat kohahtivat. Noinko tuttavallisissa väleissä.”

Kaikki samanarvoisia

Jossakin vaiheessa vinttihuoneita muutettiin toimistoiksi ja Irmankin piti etsiä uusi koti. Se löytyi Koivulasta, nykyisestä Alvilasta. ”Olin viimeinen vintiltä muuttaja ja sairaalan apumiehet veivät traktorilla vähäiset huonekaluni, joista rakentelin kotiani. ”

Lapinlahdessa oli oma henki ja tunnelma. Sairaala veti puoleensa monenlaisia persoonia. Liekö siellä ketään ”tuiki tavallista” ollutkaan.

”Monta mukavaa muistoa on jäänyt mieleen. Yksi pakahduttavimmista oli Hoosianna-tapahtuma sairaalan potilaille. Sairaalapastori Kaisa Välttilä oli koristellut luentosalin palmunoksilla, ehtoollisastiat olivat hopeaa ja kirkonkellot kumahtelivat. Istuin vankimielisairaalaosaston vangin, murhamiehen vieressä. Kaisa jakoi ehtoollisen ja kutsui jokaista nimeltä. Istuimme kylki kyljessä ja silloin tuntui, että olimme kaikki samanarvoisia.”

Sivistystä henkilökunnalle

Irman tullessa taloon ylilääkäri Martti Kailan aika oli vaihtunut Kalle Achtén kauteen. Hän ei näyttänyt lastenosastolle vihreää valoa ja se lakkautettiin vuonna 1982. ”Ounasten Kallen ajatelleen, ettei paikka ollut sopiva lapsille.”

”Kallen muistan lääkärinä, joka toi henkilökunnalle sivistystä, hän piti paljon luentoja, kirjoitti ja referoi tieteellisiä julkaisuja ja toi meille myös teoreettista osaamista.”

Kyyneleet silmissä

”Tulin sairaalaan vuonna 1969 ja määräyskirjani päättyi 1976. Kyyneleet silmissä kävelin pois samaa puistotietä, jota olin sairaalaan tullut. Olisin palannut mielelläni äitiysloman jälkeen, mutta minulla oli jo kaksi lasta, joille ei järjestynyt hoitopaikkaa. Niin oli perhepäivähoitajana 17 vuotta.”

”Lapinlahti ei jätä ketään kylmäksi, vieläkään. Se oli meidän korkeakoulumme. Sairaalan henki vetää meitä eläkeläisiä edelleen puoleensa ja tapaamme kerran kuussa. Vaikka olen ollut pois yli 40 vuotta, tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään.”

Osasto 1, viimeisen päälle remontoitu anokreksiaosasto, sulki viimeisenä ovensa vuonna 2008. Sairaalan jäähyväisissä Jorma Uotinen hyvästeli kylmenevät seinät.

Lapinlahdesta alkoi Suomen Mielenterveysseuran, silloisen Turvayhdistyksen mielenvikaisia varten tarina. Lapinlahden lääkärit ja muut valistuneet kansalaiset halusivat parantaa mielisairaiden elämään ja poistaa ennakkoluuloja.

Haastattelu: Tarja Heiskanen

Juttu on osa Mieli 120 -historiikkia. Tutustu Suomen Mielenterveysseuran tarinaan täällä.

Lue lisää