Krista Siegfrids: "Unelmat auttoivat yli pahimman"

Laulaja Krista Siegfrids joutui jo nuorena kokemaan elämän haurauden. Kenties juuri siksi hänen on helppo ymmärtää nuoria, joilla on paha olla.

"Nyt hiljaa! Tyst!”

Henkilökunnalta alkaa vieteri loppua. Pikku­tyttö on kuin elohopea. Hän on villi, äänekäs, keikkuu portailla ja kaiteilla ja hermostuttaa Kaskisten kirjastotädit täysin.

Kun tytön energiaa ei muuten saada kuriin, hänelle langetetaan kirjastoon porttikielto.

Se ei tytön esilläoloviettiä lamauta. Hän tahtoo esiintyä niin kotona vieraille kuin päiväkodissa kaikille, jotka jaksavat kuunnella.

Ikä ei ole este hurjimmillekaan tulkinnoille: viisivuotiaana tyttö nappaa kynän mikrofoniksi ja heiluu Cheerin hittien tahdissa, välillä hän hurmaantuu Edith Piafin kappaleesta La vie en rose. Hän kelaa edestakaisin c-kasettia, jossa soivat laulujen taustat, kunnes nauha kuluu rikki. Ala-asteella hän perustaa Kaskisten Spice Girls     -bändin ja haaveilee vielä joskus edustavansa Suomea Euroviisuissa.

Kuka nyt sellaisia pilvilinnoja maalailee, Pohjanmaalta?

Isoveli uskoo pikkusiskoonsa, näkee etäämmälle ja kirjoittaa kouluvihkoonsa aiheesta Meidän perhe: ”Kristasta varmaan tulee artisti tai näyttelijä.”

Pikkukaupunki ja kuusihenkinen perhe ovat vilkkaalle tytölle turvallinen ympäristö kasvaa. Kaikki on huoletonta ja täydellistä, mikä tahansa tuntuu mahdolliselta, eikä kirjaston porttikieltokaan pysy ikuisesti.

Mutta teinivuosiaan kertaillessaan Krista pudistaa päätään. Ei, niistä hänellä ei ole hyviä muistoja.

Eräänä yönä yläasteikäisen Kristan maailma romahtaa, kun isä kuolee äkilliseen, odottamattomaan sydänkohtaukseen.

Miksi mulle käy näin?

 ”Se oli niin traagista ja käsittämätöntä”, Krista sanoo. ”Viisi seuraavaa vuotta olivat täyttä paskaa.”

Koko perhe suri yhdessä lohduttomasti. Isä oli vasta viisikymppinen, eikä sydän ollut antanut aikaisemmin mitään oireita. Hän oli juuri perustanut uuden ravintolayrityksenkin.

”Jos isän kuolemassa pitää nähdä jotain hyvää, niin meidän perheestämme tuli tosi tiivis yksikkö. Meillä oli paljon rakkautta, emmekä koskaan riidelleet.”

Krista keskittyi siihen, minkä avulla hän tunsi voivansa hengittää. Hän lauloi ja tanssi ja kehitti itselleen harrastuksia viikon jokaiseksi päiväksi, ettei niihin jäänyt yhtään tyhjää hetkeä.

”Surun kanssa pitää vaan pärjätä, on vaan pakko.”

Isän kuollessa Krista oli 15-vuotias. Edellisenä talvena oli kuollut vaari. Isän menetystä seurasi toisenkin vaarin menehtyminen. Vastuu perheestä söi äidin jaksamista. Kun Krista täytti 17, äiti sairastui akuuttiin leukemiaan.

Äiti joutui Vaasan sairaalaan, eikä hänen selviytymisestään ollut varmuutta. Seuraava vuosi oli Kristalle pimeä ja toivoton.

”Miksi mulle käy näin? Kuoleeko äitikin? Mitä me ollaan tehty väärin? Elämä on epäreilua! Tämä on hirveää, mun täytyy päästä jotenkin eteenpäin.”

Kristan oli vaikea keskittyä kouluun. Kaikki ainekset, ikä ja olosuhteet, olivat koossa vielä pahempaan: hän olisi voinut ryhtyä sekoilemaan, käyttämään päihteitä, ajautumaan huonoille teille ja täydelliseen umpikujaan.

”Niin voi tragedioissa helposti käydä. Äiti oli minusta todella huolissaan.”

Edessä olivat ylioppilaskirjoitukset. Kotona asui Kristan lisäksi enää pikku­veli, sillä vanhemmat sisarukset olivat jo omillaan. Mummo muutti asumaan Kristan ja pikkuveljen luokse, laittoi ruokaa ja huolehti arjesta, joka Kristasta näytti liian synkältä.

Pysyäkseen skarppina hän alkoi unelmoida.

”Kun musta tulee artisti…kun tapaan kivan miehen…menen naimisiin…Aina ei voi olla näin kauheaa, eihän?”

Päiväunelmat valoisammasta tulevaisuudesta aikuisena ja aktiiviset harrastukset auttoivat pahimman yli. Vuosi kului, äiti tervehtyi ja Krista pääsi opiskelemaan luokanopettajaksi.

Sydämiä ja pusuja, rakkaita faneja

”Katkeroitua ei pidä, koska se saa huonovointiseksi”, Krista sanoo. ”Yritän elää ilon ja rakkauden kautta.”

Sitä viestiä hän tahtoo välittää myös faneilleen, joita hän kutsuu
maailman ihanimmiksi.

”He tukevat, tsemppaavat, rakastavat ja piristävät mua.”

Polku näyttää olevan kaksisuuntainen. Viestipalvelu twitterissä fanit kommentoivat vaikkapa näin: ”Paras lääke mahakipuun, masennukseen tai mihin vain on Krista Siegfridsin musiikin kuuntelu täysillä ja mukana laulaminen. Kokeilkaa!”

Krista vastaa: ”Thank u love! Kiitos rakas!” Sydämiä, pusuja, vielä lisää sydämiä, paljon lisää.

Fanit tikahtuvat onnesta, kun idolin kuva ponnahtaa yllättäen esiin koulukirjojen sivuilta: ”OMG, kato mitä mä löysin mun äidinkielen kirjasta!”

Välillä tulee viesti pohjoisemmasta Suomesta: ”Voimat loppuu elämän kanssa, milloin tulet Ouluun piristämään?”

Krista vastaa: ”Tsemppiä rakas! Kyllä kestät! Tuu Helsinkiin.” Perään lennähtää pusu, ja viestien vaihto jatkuu.

Jotkut fanit ovat seuranneet häntä vuosia. Keikkojen jälkeen tytöt tulevat juttelemaan Kristalle. Murheet ovat moninaiset. Esimerkiksi homoseksuaalit teinit kysyvät epätoivoisina, kuinka tulla esiin kaapista, kun isä ja äiti suhtautuvat suuntautumiseen kielteisesti. Voimaa he kertovat saavansa musiikista.

Krista katsoo silmiin, halaa, rohkaisee, antaa huomiota, sanoo, että tämä on nyt elämässäsi tällainen vaihe, sekin menee ohi, ole vain oma itsesi.

Ei hän silti kuvittelekaan olevansa mikään psykologi.

”Jos itselläni on huolia, tuntuu vaikealta vastata kannustavasti. Mutta tiedän olevani hyvä esikuva, kun nuori tarvitsee tsemppausta. Elämä on opettanut empatiaa. Ainakin minulla on hyvä sydän.”

Sisäinen piiska ajoi loppuun

Opettajan ammatti tuntui luontevalta valinnalta, sillä Krista oli kouluaikanaan tottunut valmentamaan jumppatyttöjä. Suvussakin on paljon opettajia.

Gradu näkövammaisten oppilaiden liikunnasta valmistui, mutta muuten valmistuminen jäi vaille muutamaa kurssia ja lopputyöharjoittelua.

Heti opintojen alussa Krista perusti bändin ja aloitti keikkailun.

Osallistuminen Voice of the Finland -kisaan oli tärkeä sysäys, mutta Euroviisujen Suomen karsinnan voitto keikautti maailman aivan uuteen suuntaan. Kristan elämä muuttui päivässä.

Suosio kiihtyi nollasta sataan, ja kalenteri täyttyi keikoista niin kotimaassa kuin ulkomailla. Koko Euroopan media oli hänen kimpussaan. Oma olo tuntui voittamattomalta: en väsy koskaan, pystyn tekemään vaikka mitä.

”Kukaan muu ei ajanut minua kuin oma sisäinen piiskani. Sitten juoksin päin seinää ja kuului vain bufffff.”

Kristalla ei ollut enää aikaa perheelle, kavereille eikä poikaystävälle. Hän kävi ylikierroksilla eikä pystynyt istumaan hetkeäkään paikallaan. Leffan katsominen rauhassa sohvalta koti-­iltana tuntui mahdottomalta. Yli voimiensa jaksaminen oireili fyysisinä sairauksina, migreenikohtauksina, flunssina, kuumeiluina ja unettomuutena.

”Kroppani yritti sanoutua irti kiireestäni. En uskonut sitä. Yhtenä aamuna herätessäni purskahdin heti itkuun. En jaksanut nousta sängystä, en kokenut mitään tunteita. Silti päässäni kävi hirveä meteli. En halunnut olla sellainen ihminen.”

Kristan poikaystävä, nykyinen avomies, puuttui asiaan. Kristan oli haettava apua.

”Googlasin ensimmäisen sopivan ruotsinkielisen terapeutin. Saman tien kun kävelin sisään vastaanotolle, aloin itkeä.”

Itku jatkui koko tapaamisen ajan. Terapeutti alkoi purkaa vyyhtiä ja totesi, että Krista kyllä oivalsi ongelmansa ytimen itse.

”Olin palanut nopeasti loppuun.
Minun oli muutettava elämäntapani. Se olisi kovaa duunia, mutta muuten en pääsisi tilanteestani eteenpäin.”

Armollisuus vaatii asennetta

Armoton itseruoskinta ei ole kokonaan helpottanut.

”Olen edelleen ankara itselleni, mutta tavoittelen chillimpää asennetta. Yritän tehdä asioita vähän smoothimmin, fiksummin, aikuisemmalla tavalla. Teen edelleen törkeän paljon, mutta yritän pitää viikossa yhden vapaa­päivän, että saisin nukkua
kunnolla. Kuuntelen, mitä kroppani tarvitsee.”

Vapaa-aikana Krista ei tee ihmeitä. Rentoutumiseen riittää kavereiden kanssa hengailu tai kuntosali tai lenkki raittiissa ilmassa. Takapuolikin pysyy sohvassa jo niin, että tv-sarjojen katselu onnistuu.

Hän kertoo perineensä isänsä temperamentin.

”Saatan raivota suuttuneena, mutta hetken kuluttua olen unohtanut koko jutun. Se on välillä läheisille aika raskasta. Äidiltä olen onneksi saanut vasta­painoksi diplomatian tajun. Tulen toimeen lähes kaikkien kanssa ja toimin toisten riitojen tasoittajana.”

Lapsuuden perhe on hänelle edelleen läheinen. Kaskisiin hänen on aika­taulujensa ja matkojensa takia hankala ehtiä, mutta onneksi äiti käy usein Helsingissä tapaamassa lapsenlapsiaan. He ovat Kristallekin tärkeitä.

Ehkä jonakin päivänä hänellä on myös oma perhe.

Mielessä huoli lapsista ja nuorista

Lapset ja nuoret huolettavat häntä.

”Kun ajattelen fanejani, en tiedä, onko nuorilla aina ollut niin huono fiilis kuin heillä nykyisin on. Onneksi minun nuoruudessani ei ollut esimerkiksi Instagramia tai Snapchattia, joita käytetään myös helppoina kiusaamisen välineinä.”

Moni nuori suree omaa ulko­näköään. Somesta löytyy vertailu­kohtia, jotka tuntuvat kimaltelevan ikuisuuden päässä omasta peili­kuvasta.

”Eihän se ole aitoa. Sopiva kuva­kulma ja filtteri luovat väärän kuvan siitä, miltä tytön pitää näyttää. Superlaihat mallit antavat viestin, että vain hoikkuus on kaunista.”

Krista kiitteleekin muutamia
vaatevalmistajia, jotka ovat ottaneet malleikseen kaikenkokoisia tyttöjä ja naisia.

”En vain tajua, miksi sitä on pitänyt odottaa näin pitkään?”

Hän toivoo, että koulussa puhuttaisiin myös nuoriin kohdistuvista vaatimuksista ja rohkaistaisiin hyvään itsetuntoon.

”Me elämme liikaa suorittamisen kautta. Suomessa ollaan huonoja puhumaan tunteista. Meillä on kyllä hyvä koulusysteemi, mutta Ruotsin koululaitos on mielestäni inhimillisempi. Siellä otetaan huomioon, mistä nuori on kiinnostunut ja häntä kannustetaan toteuttamaan omia tavoitteitaan.”

Teksti Ulla-Maija Paavilainen ja kuvat Pia Inberg

Krista Siegfrieds

  • Ikä 30
  • Kotipaikka Helsinki
  • Perhe Avomies Janne
  • Työ laulaja, lauluntekijä, viihdetaiteilija