Liisa Hyssälä: "Itku oli lähellä eduskunnassa"

Liisa Hyssälä on tarttunut heinähankoon, hammaslääkärin poraan, ministerin salkkuun ja paperipinoihin. Eläkkeelle pitää lähteä, mutta työntekoa ei tarvitse lopettaa, hän sanoo.

Nuori vaaleahiuksinen nainen seisoo 1960-luvulla tukholmalaisen Långbron sairaalan, silloisen mielisairaalan keittiössä. 1200 potilasta tarvitsee ruokaa, ja sitä Turussa sosiaalipolitiikkaa opiskeleva Liisa Hyssälä on tullut valmistamaan.

Hän perkaa sillejä. Lemu on melkoinen, ja työtä pidetään keittiössä kaikkein ala-arvoisimpana, mutta kesä­työntekijöille maksetaan hyvin. Liisan mielessä siintävät turkikset, tekoripset ja peruukit, jotka siihen aikaan ovat muotia. Sellaiset hänkin aikoo syksyllä hankkia.

Hyvin hän työnsä tekee, pienen maatalon ahkera tyttö, ja ylenee kohta apulaiseksi dieettikeittiöön.

”Kukaan suomalainen ei ole ennen päässyt noin korkealle!” häntä valistetaan. ”Osaatko edes arvostaa etenemistäsi sillinperkaajasta dieettiosastolle?” häneltä tivataan.

Kyllä hän osasi.

”Kun itsetuntoa pönkätään, niin siitä saa voimaa. Tuntuu hyvältä, kun työelämässä saa osakseen luottamusta.”

Vie mennessäsi roskapussi

Nyt Liisa Hyssälä istuu valoisassa olohuoneessaan Helsingin Töölössä. Pitkä rupeama Kelan pääjohtajana on ohitse. Hän ei kiistä, etteikö tuntisi haikeutta. Kodin ikkunasta näkee kutkuttavasti suoraan Kelan pääkonttoriin, mutta kokenut entinen poliitikko osaa asettaa sanansa. Läksiäisissään hän siteerasi Heli Laaksosen runoa
Sil ko lähte uut alkku kohre: ”Älä laita kät sirkkeli, älä purot kirvest kintuil, älä unhota kotti avaimei, älä karota annetui syrämei, viä roskapussi mennesäs.”

Eikä hän kiellä sitäkään, etteikö olisi mielellään vielä jatkanut virassaan. Mutta kun tässä maassa jo 68-vuotiaat laitetaan eläkkeelle! Onkos siinä laitaa, kun seitsemänkymppisenä saattaisi vielä aloittaa uuden uran? Silloinhan vasta olisi annettavaa. Nuoret hallitsevat digimaailman ja oppivat suitsait uudet systeemit, puhuvat sujuvasti kymmentä kieltä, ovat ekstroverttejä ja edustavia.

Mihin mahtuu pitemmän kaaren viisaus? 

”Syke ja polte lähtee siitä, että työ­yhteisössä on kaikenikäisiä.”

Ei Liisa Hyssälä toki ole jäänyt sohvan nurkkaan tuijottamaan Alvar Aallon suunnittelemaa, seitsemän vuotta johtamaansa toimitaloa.

Hän on niitä onnellisia eläkeläisiä, joiden osaamiselle, tiedoille ja yhteiskuntasuhteille on käyttöä. Kolmena päivänä viikossa hän istuu Sitran avokonttorissa pohtimassa ministeriöiden ja keskusvirastojen hallinnon uudistamista entisen edustajatoverinsa Jouni Backmanin kanssa.

Kelan aikana hän ajoi läpi ja juurrutti siellä isot hallinnolliset uudistukset niin, että laitoksen asiakkaat eivät enää olisi pelkkiä kylkiäisiä.

”Meillä.”

Sana lipsahtaa yhä Kelasta puhuttaessa.

”Oivallan vasta nyt, että ihmisen elämä on hirveän pitkä. Alusta voi aloittaa monta kertaa ja uudelleen. Mutta on monia asioita, joita en enää tällä järjellä tekisi.”

”Mihin mahtuu pitemmän kaaren viisaus?”

Makuusija mummun jalkopäässä

Suurin Liisa Hyssälän ikäpolveen vaikuttanut tekijä on sota.

”Isäni oli sodan jälkeen synkkä ja rikki. Eihän rintamalta kukaan ehyenä tullut takaisin. Hellyys ja rakkaudenosoitukset piti aistia pienistä siruista. Lapsia ei istutettu sylissä.”

Erään joulun alla isä toi pikku- Liisalle Ruususuklaa-levyn. Suklaa­levyn paperikuoressa oli erivärisiä ruusuja ja suklaissa erimakuiset täytteet. Liisa säästi paperitkin pitkään, silitteli ja nuuhki niitä.

Vanhempien elämää pohjoisessa, Iissä, leimasi työntäyteisyys. Navettatyöt neljine lehmineen kestivät iltamyöhään eivätkä sallineet lepopäiviä.

Parissa pikkuhuoneessa asui seitsemän henkeä. Liisa nukkui mummun jalkopäässä. Ahtaudesta huolimatta tupaan mahtuivat vielä kangaspuut, ’väävi’ oli aina nurkassa. Koko huone oli täynnä matonkutomisesta nousevaa pölyä.

”Tunnen edelleen päässäni äänen, miltä kutomisen louskutus kuulostaa.”

Vaikka televisiota ja nettiä ei ollut, tieto kuitenkin kulki. Kotitalo sijaitsi kahden kulttuurin keskellä, kun toisella puolella asuivat Petsamon, toisella Sortavalan siirtolaiset. Naapurin miehet hakivat tinkimaitoa, istuivat pienen pirtin ovensuussa maitohinkki jaloissa ja tarinoivat.

Liisa kuunteli uutisia suuresta maailmasta, jonne hänkin kaipasi ja jonakin päivänä lähtisi.

”Sen raadollisempaa työpaikkaa kuin yliopisto ja eduskunta ei ole muita.”

Uteliaisuus ajoi eteenpäin

Neljä sisarusta hääri vanhempien apuna heinätöissä. Sitten Liisa pääsi seurakunnan kerho-ohjaajaksi. Paikka oli hyvää oppia esiintymistaitoihin. Ansiot menivät yhteiskoulun lukukausimaksuihin.

”Omilla tienesteilläni ostin kuitenkin kirjoituspöydän. Se oli ruskea, ilmeisesti tiikkiviilua. Ylimmän laatikon sai lukkoon. Se oli minun omaa tilaani.”

Turussa Liisa opiskeli ensin sosiaalipolitiikkaa. Kerran kesätyöpaikkaa hakiessaan hän marssi yliopistolliseen keskussairaalaan tapaamaan ylihoitajaa. ”Huomasin, että sosiaalihoitajan työssä pystyn auttamaan ihmisiä. Ennen pitkää sain vakituisen paikan. Nautin mukavista työkavereista. Muuan Aune yritti opettaa minua vapaa-­aikana kutomaan tähtikuvioita villaliivin rintaan. Minähän en käsi­töitä osaa enkä jaksa. Aloin pelätä, että kohta opettelen lopun ikääni tähti­kuvion tekemistä.”

Mieli ajoi eteenpäin, eteenpäin.

Liisa Hyssälä pyrki ja pääsi lääketieteelliseen tiedekuntaan, valmistui hammaslääkäriksi, meni naimisiin, sai kaksi lasta, piti yksityisvastaanottoa ja erikoistui terveydenhuollon hallintoon. Väitöskirjassaan hän tutki ensimmäistä lastaan odottavan nuoren perheen terveyskäyttäytymistä.

Vuonna 1992 hänet pyydettiin Liedossa ehdokkaaksi kuntavaaleihin.

”Minä onneton menin, ja pääsin läpi eduskuntavaaleissakin. Kävellessäni eduskuntatalon rappuja ylös ensimmäisen kerran ajattelin, että hyvä Luoja, miten mä olen täällä?”

Herkkyys vastaan kovuus

15 vuotta, joista seitsemän ministerinä, olivat yhtä työntäyteisiä kuin vanhempien elämä maatilalla.

”Kaikki työpaikkani ovat olleet yhteisöllisiä, mutta sen raadollisempaa paikkaa kuin yliopisto ja eduskunta ei ole muita. Ne ovat kuin korkeakouluja ihmisen psyykeen, vaativat kylmä­päisyyttä, jonka lisäksi olisi säilytettävä herkkyytensä.”

Vaatimuksessa on selkeä ristiriita. Herkkäaistinen pitäisi olla, vaikka ammatti kovettaa. Toiset kovettavat sielunsa heti alkumetreillä.

”Molemmissa organisaatioissa on esimerkkejä, miten työ turhauttaa ja altistaa vaikkapa alkoholismille. Ellet pysty mukautumaan toimintaan, lennät ulos.”

Liisa Hyssälä sanoo ihmetelleensä pitkään, miksi hän lähti siististä sisätyöstä mukaan politiikkaan.

”Kokosin vaalikassaa hattu kourassa seminaarilippuja myyden sen sijaan, että olisin pitänyt yksityisvastaanottoa hammaslääkärinä.”

Mutta politiikka ja valta koukuttavat. Liisa Hyssälä hymähtää, että on noloa sanoa ”kasvaneensa ihmisenä” politiikassa. Niin taisi kuitenkin käydä.

”Opin ottamaan huomioon toisten mielipiteitä ja ymmärtämään heidän lähtökohtiaan. Se on ihmisen elämän korkein veisu. Kun ihminen koskettaa toista ihmistä, on ihan sama, mihin puolueeseen hän kuuluu.”

Itku lähellä miesten keskellä

Keskustan eduskuntaryhmä oli 1990-luvulla vielä kovin miehinen. Miesmuurin läpi oli vaikea murtautua.

”Se poikien peli avainpaikoille… kun näki, että sitä tapahtuu. Kun valinnat oli pelattu ja pedattu jo etukäteen. Siinä oli itku lähellä. Ne olivat kovempia paikkoja kuin asioista vääntö.”

Liisa Hyssälä siteeraa suosikki­aforismiaan: ”Kalatkin voivat itkeä, mutta kun ne uivat vedessä, niiden kyyneleitä ei huomaa.”

Rakennuspuita hän haki eduskunnan kirjastosta, jossa niihin aikoihin työskenteli vielä ylellisyys, oma kirjastonhoitaja. Marketta Lehto-Toivakka löysi kansanedustajalle tarvittaessa sopivan runokirjan.

”Taiteen voimaa tarvitaan. Runoista pystyin ammentamaan sitä lyhyessä ajassa.”

Suosikkikirjaksi jäivät sittenkin Suomen kansan sananlaskut. Sieltä löytyi sopivia tokaisuja silloisten äänestäjien murteella. Sinikantinen, paksu opus on yhä kirjahyllyssä.

Narsistia voi vain paeta

Liisa Hyssälä haluaa kumota väitteet siitä, että naisvaltaisessa työpaikassa pedot pääsisivät irti.

”Kela oli varsin naisvaltainen, mutta tasa-arvosta siellä vallitsevat pitkät perinteet.”

Eduskunnassa lasikatot olisivat jääneet murtumatta ilman naispoliitikkojen yhteistyötä ja keskinäistä tukea.

Maria-Kaisa Aulasta tuli ensimmäinen – ja toistaiseksi ainoa – nainen valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana, ja Sirkka-Liisa Anttilasta eduskunnan varapuhemies. Anneli Jäätteenmäki ehti pääministerinä valita hallitukseen ministereiksi puolet naisia.

”Suomalaisen työelämän suurimmat ongelmat aiheutuvat huonosta johtamisesta. Harvalla on johtamiseen tarvit­tavaa tunneälyä, joka edistäisi innovatiivisuutta. Kasautuvat sairaus­poissaolot ovat johtamisongelma.”

Johtamista voi oppia, mutta parhaiten esimiehen timanttia hiovat alaiset. Suuri synti olisi palkata vain samanmielisiä, sillä erilaiset persoonat sparraavat toisiaan.

”Olen tehnyt itsekin virheitä, sanonut särmikkäästi, tehnyt liian nopeita johtopäätöksiä tai esittänyt asiani epäselvästi. Olen pyytänyt anteeksi ja luvannut ottaa opikseni. Olen joskus mennyt soitellen sotaan, mutta siltoja en ole polttanut. Pystyn kohtaamaan kenet tahansa menneestä elämästä, vaikka läksy on ollut kova.”

Sukkelasanainen Liisa Hyssälä hiljenee, lähes jähmettyy. Hänellä on kokemus myös työskentelystä narsistisen persoonan kanssa.

”Se on kauheinta, mitä työelämässä voi olla. Silloin jää aivan yksin, voi vain sopeutua tai paeta. Valitsin pakenemisen.”

Kaikkein kipeimpiä asioita ei voi unohtaa.

Vahvojen naisten ketjussa

Politiikan jätettyään Liisa Hyssälä oli tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut enää olla esillä. Viime vuoden lopulla hän päätti avata suunsa ja ottaa kantaa suomalaiseen tukiautomaatiopolitiikkaan. Hän esitti mm. asumislisien kasvun tukkeeksi vuokrasäännöstelyä ja lääkekulujen alentamiseksi kilpailun vapauttamista. Esimerkiksi lääkekorvausmenot ovat nousseet vuosittain jopa viisi prosenttia. Viime vuonna niihin kului 1,4 miljardia.

 Uudistajan osa on vaikea. Tähänkin kohtaan häneltä löytyy siteeraus, tällä kertaa Machiavellilta: ”Ei ole vaarallisempaa ja vaativampaa kuin laatia uusi järjestys.”

”Uudistuksissa on aina menettäjiä. Jarrumiehet hyötyvät, kun mikään ei muutu. Voittajat ovat hiljaa.”

Liisa Hyssälä muistelee ministerivuosiaan, jolloin hän ponkaisi käyntiin Masto- eli masennuksen ehkäisy -ohjelman. Hankkeessa olivat mukana niin arkkipiispa, Nokian pääjohtaja kuin työmarkkinajärjestöt. Hän oli myös säätämässä osa-aikaisen sairausloman ja psykoterapiakuntoutuksen mahdollistavia lakeja.

”Mielenterveyden stigmaa on saatu lievennettyä. Olen nähnyt järjestöjen voiman, kuinka ne tavoittavat ihmiset matalalla kynnyksellä.”

Hyssälä laskee olevansa neljäs sukunsa vahvojen naisten ketjussa. Hänen isoäitinsä jäi leskeksi 1900-luvun alussa seitsemän lapsen kanssa. Yksi lapsista oli Liisa Hyssälän äiti, joka isän kuoltua joutui 11-vuotiaana palvelustytöksi kanttorille.

Hyssälän tyttärentytär on nyt samanikäinen koululainen. Hänen nimensä on enteellisesti Peppi ja geeneissä virtaa sukupolvien ajan koeteltu tahto.

”Hän vasta vahva onkin.”

Liisa Hyssälä

Ikä 68

Kotipaikka Turku, Helsinki ja Lieto

Perhe Kaksi lasta, kaksi lapsenlasta

Työ Asiantuntijana Sitrassa

TEKSTI Ulla-Maija Paavilainen KUVAT Pia Inberg