Maaliskuun seuralainen

Köyhyydestä ja oikeuksista

      24.3.2010

Nelson Mandela on todennut: ”Köyhyyden nujertaminen ei ole hyväntekeväisyyttä. Se on oikeudenmukaisuutta.”

Köyhyydestä, monitahoisesta ilmiöstä, on kirjoitettu paljon raportteja ja esitetty ehdotuksia sen poistamiseksi. Osassa ehdotuksista toistuu jatkuvan talouskasvun mantra, jota perustellaan taloudellisen kasvun laajentumisella koskemaan yhä uusia ryhmiä. Tällöin köyhyyden uskotaan vähitellen poistuvan.

On myös toisenlaista analyysia köyhyydestä ja sen poistamisesta. Yksi loistava esimerkki on Amnestyn entisen pääsihteerin Irene Khanin kirja ”Kohtalona köyhyys? Miten oikeuksien puute syventää köyhyyttä”. Kirja tuo eteemme synkän kuvan maailman köyhien päivittäin kohtaamista uhkista ja haasteista. Se todistaa todeksi Nelson Mandelan väitteen ja muistuttaa, että ihmisoikeudet kuuluvat myös köyhille.

Oikeudet suojelevat köyhien toimeentuloa ja vapautta. Nämä ovat edellytyksenä heidän asemansa korjaantumiselle. Ne suojelevat köyhiä ihmisiä väkivallalta ja syrjinnältä. Perusvapaudet antavat köyhille äänen ja mahdollisuuden osallistua paremmin oman elämänsä rakentamiseen.

Entä Suomessa? Uskallammeko kohdata puutteen, turvattomuuden, ulkopuolisuuden ja äänettömyyden; köyhyyden seuralaiset myös meillä. Ne määrittävät köyhyyttä paremmin kuin akateeminen väittely siitä, kuka on köyhä. Ihmisoikeusnäkökulmasta kaikkiin neljään on puututtava yhtä aikaa. Ne ovat yhteydessä toisiinsa, ja yksikin vaikuttaa yrityksiin päästä eroon muista.

Koulutus on usein todettu tieksi kohti parempaa elämää. Suomessa putoaa koulutuksen tai työelämän tavoittamattomiin tuhansia nuoria vuosittain, emmekä tiedä, missä he ovat. Olemme olleet ylpeitä peruskoulun tuloksista ja mahdollisuuksien tasa-arvosta. Mitä tälle on tapahtumassa?

Hyvä terveys on keskeinen tavoite myös köyhyyden voittamisessa. Terveyserot jatkavat huimaa kasvuaan Suomessa. Mielenterveyshäiriöistä kärsivä mies kohtaa kuoleman 15 ja nainen 11 vuotta tervettä henkilöä aiemmin.

Köyhyys tarkoittaa pelossa elettyä elämää. Se altistaa väkivallalle ja turvattomuudelle. Köyhyys estää osallistumasta, ja aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Köyhänä et ole käytännössä tasavertainen, et ole kiinnostava henkilö, eikä ajatuksiasi haluta kuulla. Jo päiväkotivaiheessa hyvin puetut, reippaat lapset saavat enemmän huomiota kuin köyhät ja nukkavierut.

Jos haluamme poistaa köyhyyden, on lähdettävä oikeuksien puolustamisesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta. Vuosi 2010 on Euroopan köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuosi. Meidän pitää ajaa hyvinvointipolitiikkaa, joka tarttuu tuloeroja ja ihmisoikeuksia kaventaviin rakenteisiin. Tällaisesta politiikasta hyödymme kaikki.

Liisa Saaristo

Kehittämisjohtaja

Kuntouttajamitali Mielenterveysseuran varhaiskuntoutukselle

18.3.2010

Suomen Mielenterveysseuran varhaiskuntoutus on palkittu vuoden 2010 Kuntouttajamitalilla 18.3.2010. Seuran varhaiskuntoutus on järjestänyt jo 15 vuotta ryhmiä vaikeissa elämäntilanteissa oleville, muun muassa traumaattisen menetyksen kokeneille.

 

Kuntoutukseen pääsemiseksi ei tarvita lääketieteellistä diagnoosia vaan osallistujilla on vaikea, usein äärimmäisen vaikea elämäntilanne. Itsemurhan tehneiden läheiset ovat olleet suurin asiakasryhmä. Muita ovat olleet muun muassa henkirikoksen uhrien omaiset, äkillisesti läheisensä menettäneet – niin aikuisten kuin lasten ryhmät – sekä lapsuudessa seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneet. Kursseille hakemiseen ei tarvita lähetettä, oma kokemus tuen tarpeesta riittää.

 

Suomessa julkinen sektori ja kolmas sektori toteuttavat nykyään kriisityötä usein yhteistyössä. Vaikka akuutti kriisityö usein jo tunnetaankin ja siihen panostetaan, ihmiset jäävät toipumisvaiheessa kuitenkin edelleen usein yksin.

Vaikean elämäntilanteen tai psyykkisesti raskaan tapahtuman jälkeen voimavarat tavallisen arjen ja työelämän jatkamiseen ovat usein vähissä. Alkuvaiheen jälkeen auttajat usein kaikkoavat ja läheisten tukiverkkokin taas höltyy, ja moni kokee jäävänsä tyhjän päälle. Myös keinot käsitellä tapahtunutta omassa lähipiirissä ovat usein hukassa. Näissä tilanteissa kuntouttavat vertaisryhmät, oikein ajoitettuna, riittävän pitkäkestoisina ja intensiivisinä, voivat kantaa eteenpäin sekä avata uusia tapoja nähdä oma ja läheisten tilanne.

 

Osallistujat nostavat lähes aina turvallisen ja toimivan vertaisryhmän toipumista parhaiten edistäväksi seikaksi. Niissä voidaan jakaa asioita, tulla kohdatuksi ja jäsentää kokemuksia sanallisesti. Useilla on vähän, jos ollenkaan, todellisia kuulijoita ja tukijoita.

Asioiden äärellä läsnä oleminen, tilanteessa, jossa kukaan ei tiedä oikeita vastauksia, mutta kaikilla osallistujilla on yhteisesti jaettavia kokemuksia, koetaan kuntouttavaksi. Sen näkeminen ja ymmärtäminen, että muillekin, aivan tavallisille perheille voi tapahtua jotain käsittämättömältä tuntuvaa ja siitä voi selvitä tai ainakin asian kanssa voi oppia elämään, auttaa elämässä eteenpäin. Tämän eräs kurssilainen totesi ”kantavansa lohduttavana tietona elämänsä loppuun asti”.

 

Usein prosessin aikana osallistujat kokevat lohtua ja helpotusta syyllisyyden, vihan ja häpeän hälvetessä ja toivon palatessa. Erään kuntoutujan sanoin: ”Tällaiset kurssit ovat pelastusrengas, kun on surun ja kauhun murtama. Olen saanut rehellisesti ja häpeilemättä sanoa, mitä ajattelen ja koen. Parasta on ollut toisten tuki, ja ymmärtäminen ja hyväksyminen sellaisena kuin olen”.

Reija Narumo

Varhaiskuntoutuksen päällikkö

 

Yhteisöllisyys yes, mutta millä ehdoilla?

8.3.2010

Yhteisöllisyyttä peräänkuulutetaan nykyään joka puolella. Maan hallitus edistää ainakin ohjelmansa mukaan yhteisöllisyyttä, meille järjestöihmisille yhteisöllisyyden merkitys on selvinnyt jo kauan sitten, tutkijat tuottavat yhteisöllisyyden tärkeyttä korostavia argumentteja. Järkyttävien ampumistapausten jälkeen yhteisöllisyyskeskustelu kuohahtaa ja sitten taas laantuu juhlapuheiden ja ohjelmajulistusten vakiotavaraksi.

 

Hyvän elämän ja mielenterveyden näkökulmasta kuuluminen johonkin yhteisöön – olipa se sitten perhe, ystäväpiiri tai harrastusporukka - on keskeistä. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme, vain harva meistä on tietoisesti valinnut erakon osan. On tärkeätä tuntea olevansa merkityksellinen jossakin joukossa, pienessä tai isommassa. Yksinäisyys on suuri yhteiskunnallinen ongelma, joka kasvaa koko ajan useimmissa länsimaissa.

 

Muistan menneiltä vuosikymmeniltä amerikkalaisen elämäntaito-oppaan, joka saavutti maailmanlaajuisen menestyksen. Sen nimi on Kuinka saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Yhteisöllisyyttä siis riittää, jos on rahaa ja valtaa? Verkostot aukeavat niille, joilla on pääomaa, joko älyllistä tai materiaalista. Syy-seuraus -suhde ei tietenkään ole näin yksinkertainen.

 

Yksinäisyys ja ulkopuolisuus liittyvät kuitenkin usein muihin ongelmiin. Sairaus, työttömyys, köyhyys koskettaa ja pudottaa elämän valtavirroista. Valtiotieteen maisteri Netta Mäen äskettäin tarkastetusta väitöstutkimuksesta ilmenee, että sosiaaliset erot itsemurhakuolleisuudessa ovat edelleen huomattavat: suurin riski on vähän koulutetuilla työntekijäasemassa olevilla sekä työttömillä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan Veera Kiiskisen mukaan väkivaltarikollisuus liittyy erittäin voimakkaasti muihin sosiaalisiin ongelmiin. Ongelmat kasautuvat samoille ihmisille, huono-osaisuus periytyy sukupolvelta toiselle.

 

Yhteisöllisyys on ongelmallinen käsite, jota pitäisi tutkia tarkemmin. Siihen on sisäänrakennettu paitsi inkluusio, myös ekskluusio. Se sulkee sisäänsä, mutta myös jättää ulkopuolelle. Kaikki yhteisöt eivät ole tukevia ja rakentavia, on myös tuhoavia yhteisöjä. Viime aikoina julkista keskustelua on käyty uskonnollisten yhteisöjen tuhoavasta voimasta.  

 

Yhteisöllisyys ei tietysti yksistään ratkaise sosiaalisia ongelmia, mutta saattaa olla merkittävä tekijä. Sitä siis kannattaa tutkia ja edistää. Erityisesti meidän järjestöjen tehtävänä on tarjota osallisuutta ja yhteisöllisyyttä niille ihmisille, joiden muuten on syystä tai toisesta vaikeata löytää merkityksellistä elämää.

 

Marita Ruohonen

Toiminnanjohtaja   

Palaa otsikoihin