Syyskuun seuralainen

Oikeus lapsuuteen

13.9.2010

Suomalaisia lapsia elää kodeissa, joissa esiintyy julmuutta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. On lapsia, joita hyljeksitään, lyödään ja väheksytään.

Lapsen oikeus kasvuun ja turvalliseen kehitykseen on kuitenkin määritelty laissa vuodesta 1990. Suomi on sitoutunut suojelemaan lasta kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, hyväksikäytöltä, laiminlyönneiltä, sekä julmalta tai halventavalta rangaistukselta. Lasten huoltoa koskeva laki sekä lastensuojelulaki velvoittavat vanhempia kohtelemaan lasta kunnioittavasti ja lapsen kasvua ja kehitystä tukien.

Mediasta, mainoksista ja elokuvista tulvii väkivaltaa, jota voimme vastustaa, kun emme katso, emme lue tai osta. Traumaattisinta on kuitenkin lähellä tapahtuva väkivalta, jonka tuottaa läheinen henkilö, vanhempi, lähisukulainen tai muu lasta lähellä oleva. Perheen pienimmät kantavat väkivallan tuomasta pahasta suurimman taakan. Lapsuuden väkivalta haavoittaa pitkälle myöhempään elämään, jos ei koko elämän ajan.

Monet rohkaistuvat vasta aikuisena käymään läpi kipeitä, elämänkulkua varjostaneita kokemuksia, toiset kantavat niitä mukanaan halki elämän. Mielenterveysseuran kriisityössä olemme tavanneet joukoittain aikuisia ihmisiä, joiden kriisin taustalla häämöttää selvittämätön lapsuuden aikainen satuttava kohtelu. Lapsi voi olla silminnäkijä, avun hälyttäjä tai hän vaistoaa ja tajuaa väkivallan, vaikka ei olisikaan läsnä tapahtumassa.

Tommy Hellstenin sanoin lapsi tarvitsee jonkun, jolle olla lapsi ja joka on lapselle läsnä. Lapsen tarvitsee tulla kannetuksi. Jos lapsi joutuu kannattelemaan itse itsensä, hän joutuu luopumaan lapsuudestaan. Samalla hän joutuu ottamaan vastuuta, johon hänellä ei ole valmiuksia.

Monet tekijät uhkaavat perhettä ja vanhemmuutta. On ulkoisia paineita: liikaa työtä ja kiirettä, taloudellisia vaikeuksia, työttömyyttä ja köyhyyttä. On sisäisiä paineita, vanhempien omia haavoittavia lapsuuden kokemuksia, sairauksia, alkoholismia ja muita kodin ilmapiirin tukahduttajia. Moni tuntee tällaisia perheitä. Jokainen on todennut, miten vaikeaa on puuttua toisen perheen sisäisiin asioihin. On helpompaa olla hiljaa kuin panna itsensä alttiiksi.

Perheväkivalta ilmiönä on täynnä pelkoa, puuttumattomuutta, syyllisyyttä, valtaa sekä laiminlyöntejä. Olemme kaikki syyllisiä. Tietoa lasten tarpeista ja tukimahdollisuuksista on saatavilla, mutta tieto ei yksin auta, kuten eivät lait ja asetuksetkaan. Tarvitsemme rohkeutta riisua salaisuus tällaisten ilmiöiden ympäriltä ja estää kohtalokas tapahtumaketju seuraavalta sukupolvelta.

Liisa Saaristo

Palaa otsikoihin