Tukihenkilö on kanssakulkija, ei opettaja 

”Toisten auttaminen opettaa näkemään, että on monia tapoja elää elämäänsä”, sanoo kymmenen vuotta tukihenkilönä toiminut Anneli Karlsson.

”Minun palkkapäiväni on silloin kun huomaan, että olen pystynyt auttamaan ihmistä. En voi muuttaa koko maailmaa, mutta jos voisi auttaa joka vuosi yhtä ihmistä, se olisi jo hyvä saavutus”, sanoo vapaaehtoistyötä tekevä Anneli Karlsson. Hän asuu pääkaupunkiseudulla, Vantaan kaupungissa. Pitkäaikainen ja vaativa työ apteekin taloushallinnossa sai hänet miettimään, että elämästä tulisi voida oppia ja nauttia enemmän, vaikka ansiotaso laskeekin.

Hän aloitti seurakuntatyössä, mutta tieto tukihenkilökoulutuksesta muutti suunnitelmat. Vantaan kaupunki ja paikallinen mielenterveysseura tekevät yhteistyötä nuorten asumisen tukemisessa. Tätä kautta löytyi ensimmäinen tuettava. Hieman yli 20-vuotias nainen tarvitsi apua arkipäiväiseen elämään. Hänellä ei ollut yhtä suurta ongelmaa, vaan paljon pieniä. Tämä levoton sielu ei pystynyt kiinnittymään kehenkään ihmiseen tai mihinkään paikkaan. Työpaikat ja miesystävät vaihtuivat tiuhaan ja elämässä oli liikaakin vauhtia.

”Alkuun vähän arvelutti, mutta tutustuimme kuitenkin nopeasti. Ensimmäisessä tapaamisessa emme puhuneet kovin syvällisiä asioita.” Tukitoiminnasta tehtiin kirjallinen sopimus, jossa määriteltiin, millaista tukea tarvitaan ja kuinka kauan tukitarpeen arvioidaan kestävän. ”Tuettavalle korostetaan, että tukihenkilö ei ole siivooja eikä hoitaja, vaan vierellä kulkija. Itselleni muistutan aina, että en ole yhtään ylemmällä tasolla kuin tuettava. Meidän tavatessamme ihminen kohtaa ihmisen”, sanoo Anneli Karlsson.

Pitkiä kävelyretkiä

Nuori nainen halusi keskustella ulkona. Siksi tehtiin noin kerran viikossa pitkä kävelyretki. Karlsson kuunteli ystäväänsä, otti kysyttäessä kantaa ja antoi erilaisia vaihtoehtoja pohdittavaksi. Missään vaiheessa hän ei ryhtynyt neuvomaan. Tuettava tekee päätökset itse. Vapaaehtoisuran vakavin tilanne liittyy myös tähän henkilöön. Hän yritti itsemurhaa tai ainakin halusi lisää huomiota läheisiltään. Lääkepurkin tyhjennettyään nuori nainen soitti tukihenkilölle – ei omaisilleen. ”Nyt tytön vanhemmat huolestuivat, mutta he alkoivat soitella minulle, kyselivät tyttärensä asioista ja antoivat neuvoja. Heidän oli vaikea ymmärtää, että minulla on vaitiolovelvollisuus ja että he ovat tukisuhteessa ulkopuolisia.”

Mielenterveysseura pitää tukihenkilöistä huolta tarjoamalla heille työnohjausta. Omat vaikeudet ja riittämättömyyden tunteet voidaan puhua auki ja kuulla samalla toisen asiantuntijan näkökanta.  Koulutuksessa tähdennetään, että tuettavan vaikeuksiin ei saa lähteä mukaan. ”Minulle se on hankalinta silloin, kun tuettavalla on ruokarahat loppu. On vaikeaa olla luja ja sanoa ei selvästi mutta kauniisti” Tukihenkilötyö ei ole hauskaa seuranpitoa vaan vastuullista auttamista. Anneli Karlsson muistuttaa, että omat asiat on oltava kunnossa, kun ryhtyy muita auttamaan. Jaksaminen ja perhe pitää ottaa myös huomioon. ”Oma elämänkokemukseni on avartunut paljon. Kuinka monenlaisia ihmiskohtaloita mahtuukaan yhteen kaupunkiin!”

Pääkaupunkiseudulla on tukihenkilöillä suuri kysyntä. Aikuisia vaivaavat yksinäisyys ja juurettomuus, nuorilla on vaikeuksia löytää omaa paikkaansa yhä enemmän vaativasta työelämästä. Anneli Karlsson on huolissaan: ”Jos joku hakee apua, hänen tilanteensa ei ole toivoton. Miten käy niiden, jotka eivät jaksa tai osaa pyytää tukea?”

”Tukihenkilö on vierellä kulkija”, sanoo Anneli Karlsson. ”Tuntuu hyvältä, kun tuettava sanoo, että vihdoinkin joku kuuntelee minua.”

Teksti: Jarmo Vuorinen