Emilia: "Yksi elämäni hienoimmista tunteista, kun tajusin masennuksen helpottaneen"

Jokainen tietää sen tunteen, että elämä loppuu ja mistään ei tule mitään, ja jokaisella meistä on huonoja päiviä. Mutta millaista on kun on joka päivä tuollainen olo, joka päivä ahdistaa ja pelottaa tulevaisuus? Olen jo pitkään halunnut kertoa oman tarinani. Eihän se helppoa ole, mutta toisaalta, mitäpä siinä hävitäkään voisi.

Ensimmäisen kerran huomasin muutoksia mielialassani ja ennen kaikkea ruokahalussani ylä-asteen lopulla. Koulun loppuun oli enää pari kuukautta ja en malttanut odottaa, että pääsen pois, sillä ylä-asteaika ei ollut helppoa. Minulla oli tapana käydä aina välipalalla isoäitini ja isoisäni luona koulun jälkeen, sillä he asuivat ihan lähellä koulua. Tavallisesti olin aina todella nälkäinen, mutta huomasin kuitenkin että en odottanut enää niin paljoa isoäidin itsetehtyjä sokerimunkkeja, joita olen aina rakastanut.

En kuitenkaan kiinnittänyt asiaan huomiota, vaikka ruokahaluttomuus oli lähes jokapäiväistä. Kun koulu vihdoin loppui ja pääsin kauan odottamalleni ratsastusleirille, oireet vähenivät, ruoka maistui ja olo oli muutenkin pirteä. Kaiken lisäksi tiesin, että pääsisin syksyllä opiskelemaan kauppikseen ja saisin aloittaa kouluelämän puhtaalta pöydältä. Kesä meni mukavasti ja syksyllä menin kouluun, sain paljon uusia ystäviä ja olimme parhaan kaverini kanssa samalla luokalla. Kaikki oli hyvin.

Jonkun ajan kuluttua huomasin, että voin usein iltaisin pahoin. Asia vähän vaivasi minua, mutta annoin sen olla. Muutaman viikon jälkeen aloin oikeasti ihmetellä, että mistä ruokahaluttomuus johtuu. Muistan kertoneeni asiasta ensimmäisen kerran parhaalle ystävälleni, kun olimme syömässä koulun jälkeen. Sanoin sen muistaakseni juuri näillä sanoilla: "Oon vähän alkanut ihmetellä, että mulla on aina iltasin huono ja oksettava olo". En muista mitä juttelimme, mutta keskustelu ei ollut pitkä. Asia jäi taas siihen. En tarkalleen ottaen muista, milloin kerroin tästä perheelleni, mutta muistaakseni äitini alkoi itse ihmetellä huonoa vointiani.

No sitten tuli uusi vuosi, olin pienessä flunssassa ja yllättäen voin huonosti, joten peruin yhteisen illan ystäväni kanssa ja jäin kotiin. Muistan sen olleen ihan yhtä helvettiä, tällöin taisin oksentaa ensimmäistä kertaa. Olin aiemminkin meinannut monesti oksentaa, mutta se jäi pelkkään kakomiseen. Tämän uuden vuoden jälkeen alkoi todellinen syöksykierre.

Huomasin huonon olon olevan ihan jokapäiväistä, se oli aina iltaisin pahempaa. Kielsin sen kuitenkin kaikilta; sekä itseltäni että perheeltäni. Perheeni tiesi että sitä oli usein, mutta että ihan joka päivä? Ei, sen kielsin. Muistan yrittäneeni selitellä asiaa äidille, että "Onhan pahoinvointi ihan normaalia, joillakin voi olla joka päivä huono olo", mutta äiti vastasi: "Se ei todellakaan ole normaalia".

Oikeastaan tässä kohtaa itsekin heräsin todellisuuteen: "Ei, oloni ei ole todellakaan normaali ja jotain on tehtävä asialle." Kerroin perheelleni, että alan olla huolissani itsestäni, mutta en kuitenkaan mennyt lääkäriin. En kokenut siihen tarvetta, sillä pystyin ihan normaalisti olemaan koulussa. Kokeilimme muuttaa ruokavaliotani kaikin tavoin, mutta mikään ei auttanut. Tila paheni ja jossain vaiheessa huomasin oksentavani ainakin viitenä päivänä viikossa, yleensä kerran tai joskus kaksi kertaa päivässä. En salannut oksenteluani koskaan perheeltäni. Minulla oli jatkuvasti kova nälkä, mutta en pystynyt syömään.

Aloin tulla vainoharhaiseksi ja kuvittelin sairastavani ties mitä vakavia sairauksia, kuten syöpää. Lisäksi aloin suuresti rajoittaa menojani, sillä pelkäsin että oksennan. Oli hirveää, kun ihmiset kyselivät, että "Missä olet, mikset tuu, tulisit nyt!" Tämä jopa suututti minua, vaikka tiesin, ettei kukaan heistä tarkoita mitään pahaa. Tätä jatkui jonkun aikaa, kunnes äiti sanoi, että nyt on mentävä lääkäriin ja selvitettävä syy. Vastustelin mutta suostuin, sillä tiesin että muuta vaihtoehtoa ei ole.

Päivänä jona menin ensimmäisen kerran lääkäriin, olin ahdistunut ja itkuinen, sillä jännitin todella paljon. Lääkäri oli mukava ja hän otti minut tosissaan. Muistan istuneeni tuoliin ja aloittavani: "Tota, mulla on nyt ollut tosi kauan huono olo ja olen oksentanut paljon."

Kun sain sen sanottua, tuli jotenkin helpottunut olo. Minut määrättiin mm. verikokeisiin ja sydänfilmiin. Mitään varsinaista syytä ei epäilty. Pari viikkoa jouduin odottamaan tuloksia ja huomasin, kuinka sinä aikana oireet pahenivat. Olin paljon poissa koulusta ja lähinnä vain kotona. Olimme sopineet lääkärin kanssa, että hän soittaa tuloksista ensin äidilleni ja äiti soittaa sitten minulle. Istuimme parhaan kaverini kanssa koulun aulassa, joka halusi olla kanssani eikä siis mennyt tunnille. Vihdoin kun puhelin soi ja äiti sanoi, että "Mitään ei löytynyt, olet terve!" purskahdin itkuun ja kysyin "Eli mulla ei ole syöpää?" No ei ollut.

Toisaalta se oli helpotus, toisaalta taas ahdisti, että syytä ei löytynyt. Äiti kertoi lääkärin epäilleen oireiden johtuvan jostain henkisestä sairaudesta, ehkä masennuksesta. Tämä tuli täytenä yllätyksenä, mutta toisaalta olinhan ollut alakuloinen. Lääkäri ehdotti, että menisin koulun terveydenhoitajan juttusille ja pyytäisin häntä järjestämään minulle ajan koulupsykologille. Näin tehtiin. Sain ajan muistaakseni parin viikon päähän.

Menin psykologin vastaanotolle, puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kävin pari kuukautta hänen vastaanotollaan, hänestä oli jonkin verran apua, mutta huono olo ja oksentelu vaivasivat edelleen. Tuohon pariin kuukauteen sisältyi muistaakseni ainakin yksi käynti illalla/yöllä sairaalassa päivystyksessä, kun olo oli niin huono, että en jaksanut nousta suihkuun. Tuntui, että mikään ruoka ei pysynyt sisällä, ja olinhan laihtunut jo aivan hurjia määriä, alimmillaan taisin painaa 39-40kg. Muistan yhden sairaalakäynnin, kun itkin hysteerisesti lähtiessäni äidin kanssa. Halasin isää ja siskoa ja kerroin rakastavani heitä, jos kuolen. Niin huono oloni oli.

Minulta otettiin taas kokeita, mutta mitään ei löytynyt edelleenkään. Minut määrättiin koululääkärin vastaanotolle, jotta hän tekisi lähetteen psykiatrille. Jouduin olemaan paljon poissa, eikä koulunkäynnistä tullut mitään, joten lääkäri määräsi minulle pari viikkoa sairaslomaa, lääkityksen masennukseen ja viikoittaisia terapiakäyntejä klinikalle. Menin koululle kertomaan kaikille opettajille tilanteeni noin suurinpiirtein ja monet sanoivat huomanneensa huonovointisuuteni. Se oli järkytys. Näkyikö se tosiaan jo opettajillekin?

Viikkoja kului ja pikkuhiljaa huomasin, että oireet alkoivat oikeasti helpottaa. Se oli yksi hienoimpia tunteita mitä olen koskaan tuntenut. En ollut muistanut edes millaista elämä oli ilman jatkuvaa pahoinvointia. Kun työharjoittelu alkoi, kerroin työkavereilleni ensimmäisenä päivänä asiasta. He ymmärsivät ja kyselivät vointiani lähes päivittäin. Vointini oli kuitenkin hyvä ja saatoin taas päästää ihmisiä lähelleni. En ollut halunnut luoda minkäänlaisia ihmissuhteita, sillä koin olevani taakka, enkä halunnut kenenkään kärsivän takiani.

Kun olin oireeton, lääkitystä alettiin pikkuhiljaa vähentää. Terapiassa kävin edelleen ja olin siirtynyt Kelan tukemana psykoterapeutin vastaanotolle. Olin onnellinen. Suoritin kauppiksen loppuun ja menin töihin.

En ole joutunut ottamaan paniikkiin ja oksentamiseen pariin vuoteen lääkettä. Nykyään voin paremmin kuin hyvin. Teen työtä, jota rakastan, ratsastan, näen ystäviä aina kun ehdin, nautin elämästä. En voi mistään olla niin kiitollinen, kuin siitä kuinka äiti, isä, sisko, paras kaverini, muutkin ystävät, isoäiti ja isoisä ovat minua auttaneet. Tarpeeksi vaan ei voi kiittää. Ja tietenkin iso tuki ovat olleet myös eläimet, etenkin Rinkeli-kissa, joka istui ja valvoi öitä vierelläni, kun voin huonosti.

Jälkeenpäin tuntuu oudolta ajatella, että olinko se tosiaan minä joka jännitti kauppaan menoa, kammosi ruokaa ja syömistä julkisilla paikoilla ja ennen kaikkea tottui ajatukseen, että voin maata loppuelämäni sängyssä? Kyllä – se olin minä, vakavasti sairaana, masentuneena, kuihtuneena luurankona, joka pelkäsi kuolemaa.

Haluan kiittää myös kaikkia lääkäreitä ja terapeutteja, jotka ovat auttaneet minua parantumaan. Tämä kokemus myös on vahvistanut ja kasvattanut minua hurjasti ihmisenä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, mutta totta se on. Toivon kokemukseni auttavan muita samanlaisessa tilanteessa olevia. Yhdessä elämäni vaiheessa en muistanut millaista elämä oli ilman pahoinvointia ja ahdistusta. Nykyään en muista millaista oli elää pahoinvoinnin kanssa jatkuvasti.

Rakastan elämää <3

– Emilia

Lue lisää