Perheemme sai kriisiapua Mielenterveysseurasta

Onneksemme perheessämme ei vaiettu, saimme tukea toisiltamme ja pystyimme puhumaan kaikesta, kirjoittaa Jaakko Teittinen.

Jaakko Teittinen.
Jaakko Teittinen.

"Mielenterveyskuntoutujan omaisena tuntuu joskus kuin olisi vuoristoradan kyydissä. Se natisee liitoksissaan ja pysyy vain vaivoin kasassa. Toisinaan joutuu tuuraamaan jarrumiestä, ja kun vauhti käy liian kovaksi, näkee jo silmissään tulevan katastrofin junan suistuessa raiteiltaan. Välillä jarrut toimivat, vauhti hidastuu ja vaunut kulkevat tasaista vauhtia pitkin raiteita, kunnes saavutaan ylämäkeen, hitaasti kohti huippua, jota seuraa vääjäämättä jyrkkä alamäki. Voimattomana tekee kaikkensa hidastaakseen syöksyä, ja jossain vaiheessa on vain myönnettävä, että mikään mitä tekee, ei saa syöksyä loppumaan.

Useimmiten vuoristorataa tarkkailee sen juurelta, karusellin viereltä. Kyydissä ei voi olla aina, vaikka kuinka haluaisi. On pystyttävä luottamaan siihen, että junaa on ohjaamassa ammattitaitoinen henkilökunta.

Pitkän sairauden väsyttämänä ja useiden aiempien yritysten jälkeen veljeni päätti, ettei enää jaksa. Viimeiset, tyhjentävät sanat ”tämä riittää minulle” oli kirjoitettu ruutupaperille.

Kun kuulin tapahtuneesta, olin töissä. Oli tapahtunut se, mitä oli pelätty jo vuosia. Vaikka tilanteen oli käynyt mielessään läpi jo lukemattomia kertoja, ei mikään voinut valmistaa hetkeen, jonka ei koskaan halunnut koittavan. Äitini soitti, eikä muita sanoja tarvittu kuin ”nyt se teki sen”, ja ymmärsin mistä on kysymys.

Saimme heti kriisiapua Mielenterveysseurasta, jossa kävimme koko perheen voimin purkamassa tilannetta. Onneksemme perheessämme ei vaiettu asiasta, saimme tukea toinen toisiltamme ja pystyimme puhumaan kaikesta.

Palasin töihin hyvin nopeasti tapahtuneen jälkeen, ja jälkeenpäin ajatellen se näyttäisi olleen paras mahdollinen ratkaisu minulle. Elämä ja arki todella jatkuvat kaikesta huolimatta, ja sen oivaltaminen valkeni rutiinien kautta. Surun, ristiriitaisten tunteiden, epäuskon ja shokin keskellä pahimmilta tuntuivat kommentit, joissa ihmeteltiin tapaani käsitellä surua ja menetystä. Kriiseistä selviytymiseen ei ole olemassa kaikille toimivia, universaaleja patenttiratkaisuja. Siksi henkilökohtaisen avun saaminen on ehdottoman tärkeää.

Järkkyneen mielen lähellä oma jaksaminen saattaa unohtua ja omat ongelmat jäädä taka-alalle. Läheisten energiaa kuluu jo muutenkin niin paljon huolehtimiseen, joten sitä ajattelee helposti, ettei perheeseen mahdu enempää huolta. Siksi omat solmuni alkoivat aueta vasta useita vuosia tapahtuneen jälkeen. Kriisiterapian myötä ymmärsin hakea myös pidempikestoista apua ja, oivalsin, kuinka paljon kaikki tapahtunut oli vaikuttanut omaan elämääni. Se jättää jälkensä, kun seuraa yli vuosikymmenen ajan läheisensä elämää mielen vuoristoradassa, elämää, joka päättyy pitkään pelättyyn tragediaan.

Kriisin keskellä kaikki mahdollinen apu on tarpeen. Nykyään kannan oman korteni kekoon vapaaehtoistyössä Surunauha ry:ssä, joka on tarjonnut vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille jo 20 vuotta.

Sinä päivänä riensin puhelun jälkeen Linnanmäelle, jossa vanhempani olivat viettämässä aikaa veljeni tuohon aikaan vielä pienten lasten kanssa. Minun piti pitää heille seuraa, kun vanhempani yrittivät saada tolkkua tapahtuneesta. Sen jälkeen huvipuisto ei ole enää ollut minulle entisensä, enkä ole käynyt siellä kertaakaan sittemmin.

Ehkä ensi kesänä on aika ottaa Linnanmäki takaisin paikkana, jonne mennään viihtymään, astua vuoristorataan ja nauttia kyydistä."

Jaakko Teittinen toimii päivätyössä kulttuurialalla ja vapaaehtoistyönä tukee niitä, joiden läheinen on tehnyt itsemurhan.

Lue lisää