Lue minut!

Kirjan merkitystä ei voi mitata rahassa tai funktionaalisuudessa, sillä sen päämääränä on vain tulla luetuksi. Kulutus- ja tehokkuusyhteiskunnassa tämä on vallankumouksellista, kirjoittaa dramaturgi Henriikka Himma.

Erään sysipimeän talven jäljiltä jäi uupumus. Sitä seurasi merkityksettömyys, joka ei lopulta jättänyt minulle muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä raskaansarjan kevätruoppaukseen.

Otin etäisyyttä tyhjäksi käyneisiin identiteetteihin, ja koska teko vaati konkretiaa, alivuokrasin kotini, leikkasin hiukset enkä edes vastannut äidin puheluihin. Klisee! Mutta mitä muuta kuin uupumus on, ellei banaalia ja persoonatonta? Se mikä nyt paperilla taipuu polveileviksi lauseiksi, oli vielä hetki sitten tyhjyyttä, kauan kaivattua, mutta otsikoistaan tyhjentyneelle kauhua.

Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.

Lapsena osasin rakentaa kirjojen avulla suojan jolla eristin ulos kaoottisen perheen vaatimukset. Kilon poliisi- vitsikirja oli tärkeä osa kantavaa seinää. Kirjaseinien sisälle rakensin oman huoneen jossa sain olla rauhassa. Vain olla.

Vain-olemisen taito on aikuiselle etuoikeus. Se vaatii aikaa, rahaa sekä turvallisen paikan. Tuona keväänä kykenin tekemään lopulta yhden etuoikeuksieni suoman asian. Menin kirjastoon, ja menin toiste. Laitos on yksi harvoista ihmisen otsikoista piittaamaton paikka. Kirjastovaellusten myötä ympärilleni ryhtyi syntymään läjiä, pinoja ja jopa lainakirjamuurien pätkiä. Vähitellen kasautumista muodostui uusi ja hutera maja, paikka vailla yläotsikkoa ja rakennusohjeina vain haituvainen intuitioni. Seiniltä paistoivat monimerkitykselliset kirjojen nimet ja kun laina-ajat umpeutuivat, vaihtuivat rakennuspalikatkin uusiksi. Lopulta minulla oli moniniminen kesäkoti, ja siinä paikka vain olla.

Taiteen näkökulmasta katsoen kirja on teos, jonka merkitys ei ole mitattavissa. Ei rahassa tai funktionaalisuudessa. Kirja ei voi elää puolestani, sen lukeminen ei lisää elinvuosia ja nimestä riippumattakin konkreettisen esineen lukuohje on hyvin yksinkertainen: Lue minut. Loppu jää lukijan varaan. Taideteos jopa ehdottaa että maailmassa on mahdollista olla hyödytön. Kulutus- ja tehokkuusyhteiskunnassa tämä on vallankumouksellista ainesta.

Loppukesästä ilmatilassani oli jo herätyksen tuntua. Kirjastoonkin astuin kuin kirkkoon, hengittämään. Kesämajassa tunnustin uskovani kirjoihin ja lopulta jopa messusin: Köyhimpiä meistä ne jotka eivät omista kirjastokorttia.

Keventyneeseen päähän hiukset kasvoivat takaisin, ja festivaaleilla hittiaines vei kirjaretriitiltäni hetkeksi terän. Lopulta tuli oltua, siellä täällä, ja se nimetön kesä rupesi syksyksi. Kuitenkin vailla yksiä kansia.

 

 

 

 

 

 

Henriikka Himma on dramaturgi ja taiteen moniottelija, joka pitää kirjojaan Helsingissä.

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 3/17

Maailman mielenterveyspäivää, 10.10.2017, vietetään Toivoa kirjallisuudesta -teemalla.

Takaisin