Masennuksen monet kasvot

Kirja masennuksesta

Suomen perusteellisin kirja masennuksesta kertoo, mitä se tarkoittaa, millaisia ovat oireet, miltä se tuntuu sekä miten sairaus voidaan tunnistaa ja hoitaa yhä paremmin.

Masennuksesta kärsitään maailmassa ja Suomessa varsin laajasti. Maailman terveysjärjestön mukaan masennus on suurin yksittäinen terveysongelma, jota potee viitisen prosenttia väestöstä. Suomessa tämä tarkoittaisi arviolta neljännesmiljoonaa masentunutta vuosittain, mutta tuoreimman Terveys 2011 -tutkimuksen mukaan jopa 7,4 prosenttia suomalaisista kärsii masennuksesta. Kansanterveydenkään kannalta ei siis ole merkityksetöntä, mitä ja miten masennuksesta kirjoitetaan.

Hiljattain ilmestyi kokonaan uudistettu Duodecimin kustantama Masennus-kirja, jossa masennus sairautena — erotuksena ohimenevästä masentuneesta tunnetilasta — nähdään yhä monimuotoisempana ilmiönä. Myös tunnistaminen ja hoito edellyttävät yksilöllistä lähestymistapaa. Kirjassa huomioidaankin eri väestö- ja ikäryhmät: lapset ja nuoret, ikääntyneet, maahanmuuttajat, päihdeongelmista, työuupumuksesta ja muista sairauksista kärsivät erityispiirteineen. Masennus kokemuksena ja masentuneen läheiset ihmissuhteetkin tulevat käsitellyksi. Itsemurhaa ja masennusta käsitellään laajasti.

Taustalla menetyksiä ja vuorovaikutuspuutteita

Masennuksella sairautena on yksilölliset taustatekijänsä, oireensa ja kulkunsa. Vaikka riskitekijöitä tarkastellaan niin biologian, aivofysiologian kuin psyykkisten piirteiden kautta, useassa luvussa esiin nousevat erityisesti vaikeat elämäntilanteet ja menetykset masennuksen taustalla. Kuormittavien elämäntapahtumien, kuten läheisen kuoleman, työttömyyden tai taloudellisten vaikeuksien aiheuttama stressi voi johtaa masennukseen. Mutta sinänsä myönteinenkin elämänmuutos voi kohottaa sairastumisriskiä. Esimerkiksi lapsen saaminen on kriisi, joka johtaa synnytyksen jälkeiseen masennukseen arviolta kymmenellä prosentilla äideistä.

Lapsuuden menetykset ja varhaisen vuorovaikutuksen puutteet ovat perustavammanlaatuisia, koska niiden johdosta psyykkinen joustavuus ja palautumisen kyky jäävät hauraammiksi. Traumaattisilla kokemuksilla on samalla pysyviä, fysiologisia vaikutuksia aivoihin. Sairaustaakka myös kasautuu, eli masennusta esiintyy niin muiden psyykkisten kuin somaattisten sairauksienkin yhteydessä.

Muutoksia aivoissa voidaan kuvantaa

Fysiologian osalta tietoa on viime aikoina kertynyt masennuksen aikaansaamista muutoksista hermosoluissa, aivojen aineenvaihdunnassa ja sähköisessä toiminnassa, jopa aivojen solukadosta. Kirjassa esitellään aivoissa havaittavia ja kuvannettavia löydöksiä. Nämä näkyvät selvimmin etuaivokuoren sekä tunne-elämää säätelevän limbisen järjestelmän alueella, hippokampuksessa, joka on kutistunut sitä enemmän, mitä pidempään sairaus on kestänyt tai mitä vakavampi se on.

Vastaavasti eri hoitomuotojen, lääkkeiden ja psykoterapian vaikutuksia voidaan jossain määrin havainnoida aivojen fysiologiassa. Lääkehoito ja psykoterapia vaikuttavat kuitenkin aivojen rakenteisiin eri alueilla. Kun lääkkeiden vaikutuksia on havaittavissa enemmänkin syvemmissä aivojen osissa, psykoterapia muuttaa etenkin aivojen uloimpia kerroksia.

Lääkehoitoa, terapiaa ja toimivaa vuorovaikutusta

Valtaosa masennuspotilaista hoidetaan nyt perusterveydenhuollossa, vain 5—15 prosenttia erikoisairaanhoidossa.  Toimivan hoidon kannalta olennaista on riittävien resurssien ohella hoitohenkilökunnan riittävä koulutus, sekä kyky tunnistaa ja diagnosoida masennus. Masennukseen erikoistunut ammattilainen, depressiohoitaja, esitellään perusterveydenhuollon onnistuneena hoitokäytäntönä. Sen sijaan lukija jää vaille laajempaa tietoa hoitojärjestelmän kriittisistä pullonkauloista, sekä vaille vastausta siitä, miksi kertomuksia viivästyneestä tai puuttuvasta masennuksen hoidosta kuullaan toistuvasti. Koko hoitojärjestelmän ja hoitopolkujen kuvaus jää kaikkiaan aika ohueksi.

Hoidossa vakiintuneita, kattavaan tutkimusnäyttöön perustuvaa lääkehoitoa ja psykoterapiaa muotoineen käsitellään teoksessa varsin laajasti, yksityiskohtaisesti ja monipuolisesti. Nämä ovatkin kirjan ydinsisältöjä. Lääkehoitoja käsittelevän luvun yhteydessä ajankohtaista terää olisi kuitenkin lisännyt suppeakin kannanotto masennuslääkkeiden vaikuttavuudesta velloneeseen kansainväliseen keskusteluun.

Esiin nostetaan myös uudenlaisia lähestymistapoja, esimerkiksi kognitiiviseen terapiaan pohjautuva hyväksymis- ja omistautumisterapia, mutta myös liikunta, omahoito ja vertaistuki.

Jopa vaihtoehtoiset hoitomuodot saavat yllättäen oman pienen lukunsa. Nämä on nostettu yhtäältä varoittavaksi esimerkiksi vakavampien masennustilojen hoidossa. Toisaalta niihin pätee psykoterapioihinkin liittyvä havainto, jonka mukaan terapia on sitä tuloksellisempaa, mitä paremmin potilaan ja terapeutin vuorovaikutussuhde toimii. Ratkaisevin ei ole terapiasuuntaus, vaan vuorovaikutuksen laatu, potilaan kokemus terapeutin myötäelämisestä, turvallisuudesta ja kyvystä ymmärtää häntä. Tällainen vuorovaikutussuhde voi kirjan mukaan toteutua myös vaihtoehtohoidon puitteissa.

Stigmaan tarvitaan edelleen koulutusta

Kun kirja keskittyy masennukseen sairautena, samalla yhteiskunnan ja kulttuurin yksilöä kuormittavat masennuksen riskitekijät jäävät pitkälti maininnan tasolle. Monitieteisessä teoksessa olisi epäilemättä ollut varaa tarkastella masennuksen yhteiskunnallisia yhteyksiä laajemmin, varsinkin kun tähän liittyvää tutkimustietoa on hyvin saatavilla. Köyhyys, sosioekonomiset erot ja syrjäytyminen aiheuttavat psykososiaalista stressiä ja liittyvät usein masennukseen, unohtamatta, että näiden väliset vaikutussuhteet voivat olla monensuuntaisia. Tarkastelun laajentaminen yhteiskunnallisiin teemoihin ja riskitekijöihin olisi tuonut oman lisäarvonsa teokselle. Samoin kokonaiset elämänkerralliset kertomukset masennukseen sairastumisesta ja siitä toipumisesta olisivat voineet avata jotain merkityksellistä lukijalle.

Ainoana kulttuurisena tekijänä mielenterveyshäiriöihin liittyvää stigmaa eli häpeäleimaa käsitellään laajemmin. Vaikka asenteet mielenterveysongelmia kohtaan ovat yleisesti huomattavasti avoimempia kuin vielä joku vuosikymmen sitten, niihin liittyvä häpeäleima ei ole edelleenkään kadonnut. Tämä viivästyttää ja pahimmillaan estää hoitoon hakeutumista ja avun hakemista. Stigma esiintyy myös hoitohenkilökunnan asenteissa, jotka eivät poikkea suuresti yleisestä asenneilmapiiristä. Siten hoidon ammattilaisetkin tarvitsevat edelleen häpeäleimaan liittyvää koulutusta.

Laaja, monipuolinen ja huolella toimitettu tietokirja soveltuu terveydenhuollon ammattilaisten ohella opiskelijoiden käyttöön. Samalla se tarjoaa kattavan tietopaketin kaikille, joiden elämää masennus koskettaa.

Olli Kampman, Tarja Heiskanen, Matti Holi, Matti O. Huttunen, Jyrki Tuulari (toim.): Masennus. Duodecim 2017. 432 s.

TEKSTI: Ellen Tuomaala

Tämän artikkelin kirjoittamista on tukenut Suomen Tietokirjailijat ry.

Takaisin