Leikkaus pelotti Pirjo-Riittaa etukäteen:”Esitin liian pärjäävää”

Keväällä 2015 Pirjo-Riitta Liimatainen alkoi kärsiä vaikeista huimausoireista. Hänen oli hankala kävellä tai kohdistaa katsetta. Hän arveli oireiden liittyvän melkoiseen työstressiin. Työterveyslääkäri passitti hänet kuitenkin sairaalan päivystykseen.

”Päästäni otettiin tietokonetomografia, joka osoitti, ettei minulla ollut ainakaan aivoveritulppaa. Syyksi huimaukseen arveltiin aivoverenkiertohäiriötä, ja jäin lyhyelle sairauslomalle.”

Myöhemmin todettiin, että kuvasta oli löytynyt pieni valtimonpullistuma, joka ei aiheuttaisi toimenpiteitä. Pirjo-Riitta oli helpottunut.

Muutaman kuukauden kuluttua, juhannuksen jälkeen, Pirjo-Riitta sai puhelun. Hän oli juuri lukitsemassa pyöräänsä työpaikan pihalle. Lääkäri kertoi, että kuvien tulkinnassa oli sattunut virhe: leikkaushoito olisi välttämätöntä. Puhelu oli pysäyttävä.

”Pidin asian enimmäkseen itselläni, enkä puhunut työpaikalla uudesta käänteestä. Aloin hakea valtavasti tietoa.”

Syksyllä Pirjo-Riitta tapasi leikkaavan lääkärin, joka kertoi, että vain avoleikkaus oli mahdollinen.

Pirjo-Riitan tapaus ei ollut kiireellinen, mutta syksystä tuli piinaava. Leikkausjonot olivat pitkät.

”Minulle alkoi tulla pelottavia mielikuvia siitä, että pullistuma ehtisikin odottaessa puhjeta. Se vaikutti työssä jaksamiseeni.”

Tässä vaiheessa hän kertoi asiasta esimiehelleen ja omalle työryhmälleen.

Seuraavan vuoden alussa leikkausaika viimein koitti.

”Sairaalassa ennen leikkausta pelkoni olivat suuret. Kuvittelin kaikki mahdolliset asiat, jotka voisivat mennä pieleen. Entä jos halvaannun? En ollut puhunut tarpeeksi tyttäreni kanssa, kuinka asiat pitäisi sitten hoitaa.”

Pirjo-Riitta oli esittänyt vahvaa, koska se oli aina ollut hänen roolinsa.

”Vaikka minulla on kriisityöntekijän tausta, toimin omalla kohdallani kaikkien oppien mukaan päinvastaisesti. En halunnut, että kukaan tulee katsomaan minua sairaalaan. En kysynyt tarpeeksi tietoa lääkäreiltä ja hoitajilta, enkä ottanut läheistä tukihenkilöä mukaan vastaanotolle. Niinpä oloni oli aika epävarma.”

Suuri helpotus oli, kun leikkauksen jälkeen sekä puhe että raajat toimivat.

Pirjo-Riitta esitti yhä pärjäävää. Hän ei esimerkiksi halunnut vaivata sairaalan henkilökuntaa saadakseen lisälääkitystä.

Puolentoista kuukauden sairauslomaltakin hän palasi töihin ennen loman loppua ja alkoi lenkkeillä heti, kun se oli mahdollista. Hän oli reippaampi kuin oikeasti oli, vaikka voimat olivat vielä vähissä, eikä elimistö ollut sopeutunut uuteen tilanteeseen.

Ympäriltä kuului, että ”rauhoitu, hyvä ihminen, ei sinun koko aikaa tarvitse mennä”.

”Minun oli vaikea ottaa vastaan tukea ja apua, vaikka se olisi ollut tärkeää. Olisi pitänyt pysähtyä ja havaita, että elämä on lähtenyt ylikierroksille. Vasta vuoden lopulla aloin tajuta, miten piipussa olin.”

Pirjo-Riitta ryhtyi kirjoittamisella tarkastelemaan kaikkea tapahtunutta. Mitä hänen todistelemisen tarpeensa oikeastaan merkitsi?

”Ymmärsin, ettei minun tarvitse enää osoittaa kenellekään mitään – ei ainakaan sitä, etteivätkö minuakin ikävät asiat heilauttelisi.”

Myös työelämään tuli muutos.

”Minun ei tarvitse onnistua kaikessa. Olen ollut se, joka pitää yllä hyvää ilmapiiriä. Nykyisin uskallan näyttää, jos jokin vaivaa minua.”

Mutta ennen kaikkea hänen mielensä on vallannut suuri kiitollisuus.

”Elämme hienossa maassa, jossa on mahdollisuus saada huippuluokan erikoissairaanhoitoa. Sen ymmärtää, kun on sen itse kokenut.”

Takaisin Sairastuminen voi olla kriisi -pääsivulle