Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos oikeasti kohtaan toisen?

Uutiset

Ajattelun taustalla olevien kokemusten ja perusteiden jakamiselle on nykyään liian vähän tilaa, mikä johtaa kiistelevään ja hedelmättömään keskusteluun. Olisi tärkeää löytää enemmän tilaa kysymykselle: ”mikä on saanut sinut ajattelemaan noin?” ja pyrkiä aidosti kuuntelemaan. 

Sosiaalisen median mahdollisuudet synnyttää aitoa vuoropuhelua ovat hyvin rajalliset. Se perustuu nopeuteen ja jatkuvaan asioiden virtaan, jossa kärjistykset ja yksinkertaistukset nousevat esille, koska ne synnyttävät meissä tehokkaimmin nopean reaktion. Erimielisyyttä edustavissa kommenteissa halutaan harvoin ymmärtää tai kysyä toisen ajattelun perusteita ja taustoja. 

Keskusteluilmapiiri ei ole somessa erityisen turvallinen. En voi etukäteen tietää, minkälaisilla keskustelun säännöillä toiset kommentoijat ovat liikkeellä. Välttämättä kovin moni ei halua todella ymmärtää näkökulmaani, vaan tuomitsee sen heti vääräksi tai muodostaa siitä kärjekkään yksinkertaistuksen.

Kun keskusteluilmapiirissä on epävarmuutta ja taistelun tuoksinaa, meistä jokainen puolustautuu ja pyrkii pakenemaan oikeassa olemisen taakse. Omien mielipiteiden taustalla olevien kokemusten ja ajatusten jakaminen ei tunnu silloin houkuttelevalta, sillä pelkäämme kolhuja ja ylenkatsetta. Ihminen suojelee julkikuvaansa ja kasvojaan silloin kun ne ovat uhattuna.

Ei ole ihan helppoa myöntää itselleen, että oma näkökulma ja ajattelu voi olla joskus yksipuolista ja rajoittunutta. Jos minun näkökulmani on yksiselitteinen ja kaiken kattava totuus, on se myös ainoa oikea tapa suhtautua johonkin. Uusilla näkökulmilla ei ole enää mitään lisäarvoa, eikä niiden esittäjien kuuntelemisesta ole mitään hyötyä. Ainoa tapa kohdata toiset on pyrkiä käännyttämään heidät, mikä ei ole järin arvostava ja toista kunnioittava lähestymistapa kohtaamiselle.

Hedelmällinen keskustelu alkaa usein ihmetyksestä, sen myöntämisestä, että ehkä en tiedäkään kaikkea. Voin antaa toiselle tilaa kertoa, mikä on saanut hänet ajattelemaan juuri niin kuin hän tekee. Kuunteleminen ja pyrkimys toisen ymmärtämiseen ei tarkoita, että tarvitsisi olla hänen kanssaan samaa mieltä. Se tarkoittaa sitä, että suostun hyväksymään mahdollisuuden, että toisella voi olla minulle jotain annettavaa.

Sen myöntäminen, ettei tiedä, tekee ihmisestä viisaamman kuin jo lähtökohtaisesti itsevarma tietäminen – tämän ajatuksen varaan kuuluisa filosofi Sokrates rakensi oman toimintansa. Jos toisen kanssa uskaltaa heittäytyä arvostavaan ja kohtaavaan keskusteluun, niin lopputulos voi olla yllättävä ja kaikkien kannalta antoisa.

Tapaamme tarkastella maailmaa vaikuttavat vahvasti kokemukset ja tunteet, vaikka omissa silmissämme saatamme olla päätyneet näkemyksiimme kylmän analyyttisen harkinnan ja järkeilyn perusteella. Voisi olla hyödyllistä jakaa järkiperusteiden lisäksi erityisesti tunteita ja kokemuksia, joiden vuoksi ajattelemme kuin ajattelemme. Se auttaisi meitä löytämään uudenlaista yhteyttä, jota on vaikea rakentaa väittelyjen melskeessä.

Parhaimmillaan syntyy luottamusta, molemminpuolista arvostusta, uusia oivalluksia ja itsetuntemusta. Jos osapuolet sitoutuvat kunnioittaviin pelisääntöihin, niin ehkä huonoimmillaan dialogi johtaa siihen, että keskustelijat eivät ymmärrä toisiaan tai löydä yhteistä tapaa puhua asioista.

Ehkä molemmille jää joka tapauksessa tunne, että toinen osapuoli halusi ymmärtää minua. Ja se on jo paljon.

Samuel Salovuori

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri käytännöllisestä filosofiasta ja viestinnän asiantuntija Suomen Mielenterveysseurassa. Hän osallistui keväällä Sitran järjestämään Erätauko-dialogikoulutukseen.

Takaisin