Professori Erkki Isometsä: ”Itsemurhien ehkäisy on tärkeää, mutta hyvä tarkoitus ei riitä – tarvitsemme tietoa”

”Kulttuurin muutos on hyvin merkittävä asia. Esimerkiksi vielä 1990-luvun alussa masennus oli asia, josta ei haluttu keskustella, koska siihen liittyi tunne leimautumisesta psykiatriseksi potilaaksi", sanoo psykiatrian professori Erkki Isometsä.

Erkki Isometsä istuu kirjahyllyn edessä.
Erkki Isometsä. Kuva: HUS/Mikko Hinkkanen

Julkisuudessa on viime aikoina pohdittu, onko itsemurhien määrä Suomessa kääntynyt muutaman kuluneen vuoden aikana nousuun, vaikka pitkällä aikavälillä tilanne on eri toimenpiteiden ansiosta kehittynyt parempaan suuntaan.

”Asia ei ole aivan yksinkertainen, eikä suoraviivaista kyllä tai ei -vastausta voi antaa”, sanoo psykiatrian professori Erkki Isometsä.

”Hankaluus on, että kun vuonna 2015 Suomessa tehtiin 731 itsemurhaa ja vuonna 2017 niitä tilastoitiin 824 ja trendi on ollut laskeva vuodesta 1990 lähtien, on vaikea hahmottaa, onko oikeasti tapahtunut joku muutos vai onko edelleen tulkittavissa, että tällaisissa ilmiöissä on jonkinasteista satunnaisuutta.”

Itsemurhien määrä laski alle puoleen 25 vuoden aikana vuoteen 2015 mennessä. Onkin osin mahdollista, että tuon vuoden luku on poikkeuksellisen vähäinen ja sen jälkeinen itsemurhien määrän kasvu voi olla ikään kuin paluu normaalille käyrälle.

”Tällaisista lähtökohdista olen hiukan epävarma siitä, millaisia johtopäätöksiä voidaan tehdä, vaikka onkin totta että meillä on viimeisen kahden vuoden aikana kirjattu merkittävästi enemmän itsemurhia.”

Itsemurhien määrä oli Suomessa nouseva aina vuoteen 1990 saakka. Sen jälkeen erityisesti miesten osalta määrät ovat laskeneet, mutta on vaikea todentaa, miksi kehitys on ollut hyvä. ”Yksi syy voi olla, että Suomessa oli 1980–90-lukujen taitteessa kansallinen itsemurhien ehkäisyprojekti. Sitä veti THL:n edeltäjä Kansanterveyslaitos ja se kattoi koko Suomen. Siinä selvitettiin 1987–1988 kahdentoista kuukauden ajalta kaikki Suomen itsemurhat. Ne tutkittiin ja käytiin alueellisten kenttäorganisaatioiden toimesta läpi sekä mietittiin, mitä itsemurhien ehkäisyn kannalta voitaisiin tehdä.”

Erkki Isometsän oma väitöskirjatyö sijoittui samaan ajanjaksoon, ja hän sanoo, että edellä mainittu tutkimus nosti esiin asioita, jotka ”hyödyllisellä tavalla lisäsivät ymmärrystä itsemurhiin sekä sellaisiin mahdollisiin järkeviin toimenpiteisiin, joilla niihin voitaisiin puuttua”.

Käänne itsemurhakuolleisuudessa ajoittuu siis aikaan, jossa tutkimusvaihe oli juuri takana, alueellista tietoa oli käsitelty, mutta ei vielä oltu ehditty kirjoittaa strategiaa, joka valmistui vuonna 1992.

”Kiinnostus masennuksen hoitoa kohtaa lisääntyi”

Toisena vaikuttavana tekijänä Erkki Isometsä nostaa esiin, että depression hoito alkoi kehittyä juuri tuohon aikaan. ”Uudet masennuslääkkeet tulivat markkinoille, ja niiden sivuvaikutukset olivat vähäisempiä tai vähemmän lääketieteellisesti vaarallisia, kuin vanhojen lääkkeiden. Niiden annostelu oli myös helpompaa, eivätkä ne olleet yliannosteltuina yhtä vaarallisia.”

Tämän seurauksena lääkkeitä uskallettiin ylipäätään käyttää ja sellaisina annoksina, jotka ovat tehokkaita. Myös kiinnostus masennuksen hoitoa kohtaan lisääntyi.

”Ja kun samaan aikaan itsemurhaprojektin keskeinen löydös oli, että kuolleissa oli melkein 1 000 ihmistä, jotka olivat kärsineet masennuksesta ja miltei kaikkien masennus oli hoitamatta."

"Tuli siis selväksi, että masennuksen hoitoa pitää edelleen kehittää.”

Erkki Isometsän mielestä ikävä puoli jälkikäteiskeskustelussa on, että toisinaan masennuslääkkeiden käyttö esitetään lääketeollisuuden salajuonena, jossa kansalle alettiin syöttää lääkkeitä.

”Varmasti myynnin kasvu oli lääketeollisuudelle mieluista, mutta keskustelussa unohtuu tuon ajan todellinen tarve ja pyrkimys kehittää huonolla tolalla olevaa depression hoitoa. Kyse on ollut sekä tietoisuuden lisäämisestä, tunnistamisen terveydenhuollossa parantamisesta, että kaikenlaisen aktiivisen ja suunnitelmallisen hoidon tarjoamisesta. Suomessa on 1990-luvulta lähtien ollut lukuisia masennuksen hoidon kehittämisprojekteja ympäri maata, ja hoidossa on tapahtunut selvä laatutason muutos, jolla on merkitystä. Työ on tietenkin edelleen kesken.”

Oma merkityksensä itsemurhamäärien laskuun lienee myös sillä, että psykiatrinen avohoito on selvästi vahvistunut tällä vuosituhannella ja avohoidossa hoidetaan useita kymmeniä prosentteja enemmän potilaita kuin vaikka kymmenen vuotta aiemmin.

”Olisi kummallista, jos nuo edellä mainitut asiat eivät vaikuttaisi itsemurhakuolleisuuden vähenemiseen. On myös osoitettu, että mitä avohoitopainotteisempi palvelujärjestelmä on alueellisesti, sitä matalampi itsemurhakuolleisuus on.”

Mielenterveydestä uskalletaan jo puhua

Suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut asenneilmapiirin muutos. Masennuksesta puhutaan paljon, kuten yleensäkin mielenterveysasioista, ja itsemurhiin suhtaudutaan eri tavalla kuin vaikka 30 vuotta sitten – hyväksytään, että mieli voi sairastua, ja ymmärretään, että se voi myös parantua.

”Kyllä tapahtunut kulttuurin muutos on hyvin merkittävä asia, ja olihan esimerkiksi vielä 1990-luvun alussa masennus asia, josta ei haluttu keskustella, koska siihen liittyi tunne leimautumisesta psykiatriseksi potilaaksi. Se taas näyttäytyi ihmisten silmissä kovin kielteisenä”, Isometsä sanoo.

Hän kiittääkin niitä lukuisia julkisuuden henkilöitä, jotka ovat nostaneet aiheen esille ja sitä kautta normalisoineet ja arkipäiväistäneet keskustelua.

”Seurauksena on ollut lisääntynyt hoitoon hakeutuminen, mikä tietenkin lähtökohtaisesti on hyvä asia, mutta palvelujärjestelmämme rajallisuus tulee myös helposti vastaan ja sitä on jouduttu paljon miettimään.”

Psykiatrisessa hoidossa on tapahtunut viime vuosina tehostumista ja samaan aikaan resursseja on onnistuttu siirtämään sairaalahoidosta avohoitoon. Näin on kutakuinkin onnistuttu pysymään budjeteissa.

Kiitos pohjoismaiselle turvaverkolle

Olisi helppo päätellä, että lama ja suuret massatyöttömyyden kaltaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset vastoinkäymiset heijastuisivat myös itsemurhien määrään, ja vielä 1930-luvun laman aikaan niin tapahtuikin.

”Nyt on kuitenkin tärkeä huomata, että Suomessa itsemurhaluvut kääntyivät laskuun jo ennen 1990-luvun laman tuloa, eikä vuoden 2008 lamakaan näy itsemurhatilastoissa juuri millään tavalla.”

”Euroopassa on tutkittu viimeistä lamaa ja havaittu, että niissä maissa, joilla on pohjoismainen turvaverkkojärjestelmä (sosiaaliturva ja hoitojärjestelmä), ei lama lisännyt itsemurhakuolleisuutta, toisin kuin joissain muissa maissa. Ja se pitää muistaa, ettei 1930-luvulla ollut olemassa mielenterveyden hoitojärjestelmää – toki oli mielisairaaloita mutta ei todellisuudessa vaikuttavia hoitoja.”

Kun puhutaan palvelujärjestelmästä ja sen kyvystä jatkossa estää itsemurhia, on hyvä huomata, että paljon on jo tehty.

”Väkeä on koulutettu paljon, meillä on olemassa kansallisia hoitosuosituksia ja psykiatriassa on yhä enemmän menty diagnoosiryhmäiseen hoitomalliin. Olemme saaneet yhä enemmän erikoistuneita hoitolinjoja hoitamaan psykoosisairauksia, masennusta tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se on ammatillisesti tarkoittanut tason nousua.”

Keskeinen pullonkaula on kapasiteetti. Hoidon laatutasoon on vaikea vaikuttaa riittävästi, kun samaan aikaan lähetteiden määrä on lisääntynyt niinkin paljon, kuin mitä viime vuosina on tapahtunut.

”Itsetuhokysymysten kannalta aivan erityisenä interventiona on esimerkiksi nyt HUS-psykiatriassa akuuttilinjalla turvasuunnitelman käyttöönotto. Sillä on pyritty parantamaan hoidon laatua niille ihmisille, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa. Ja juuri heidän hoidossaan on ollut isoja laatuongelmia.”

Erkki Isometsä sanoo, että jokaisen itsemurhaa yrittäneen tulisi päästä minimissään edes yhteen sellaiseen tapaamiseen, jossa käydään lävitse miksi hän yritti itsemurhaa, ja luodaan sellainen turvasuunnitelma, että mitä tehdään, jos vastaava tilanne tulee eteen uudelleen.

”Suomen mielenterveysseuran Linity-hanke on samanlainen lyhyt interventio ja nyt yhdessä tutkimme, tuottaako se lisähyötyä. Siinä käydään läpi asioita aivan samalla tavalla; mitä tapahtui, mikä laukaisi itsetuhoisen tilanteen ja mitä sille voisi tehdä, miten voisi ohjata prosessin toisille urille ja miten ihminen voisi auttaa itse itseään.”

Masennus, toivottomuus ja päihteet

Itsemurhayritykset ovat samaan aikaan hyvin yksilöllisiä mutta niissä on myös paljon yhteisiä piirteitä.

”Tyypillisiä ovat masennus ja siihen vahvasti kytkeytyvä toivottomuus, tilanne jossa ihminen ei kykene näkemään valoa tunnelin päässä. Myös päihteet ovat monella tapaa keskeinen itsetuhoisten tekojen taustatekijä. Jo pelkkä päihtymys itsessään heikentää harkintakykyä. Varsinaiset päihdeongelmat tuovat sitten mukanaan monenlaisia sosiaalisia ja terveydellisiä lisähaittoja ja voivat pahentaa masennusta ja mielialan vaihteluja.”

Yli puolet itsemurhayrityksistä tapahtuu päihteen vaikutuksen alaisena. Päihde alentaa harkintakykyä, ja ”on hirveän huono yhdistelmä olla samaan aikaan masentunut, toivoton sekä päihtynyt”.

Päihteet aikaansaavat lisäksi ongelmia muun muassa ihmissuhteisiin sekä työyhteisöissä, eivätkä ne paranna asioiden kulkua, vaan yleensä synnyttävät hankalia noidankehiä.

”Kovin usein päihteet ja masennus yhdistyvät itsetuhoa kiihdyttävänä tekijänä.”

Isometsä nimeää myös piirteitä, jotka voivat altistaa itsetuhoon. ”Sellaisia ovat esimerkiksi impulsiivisuus, taipumus tehdä nopeita päätöksiä, jotka eivät aina perustu hyvään harkintaan. Jos se yhdistyy aggressiivisten tunteiden heikkoon hallintaan, niin tällaisista ongelmista kärsivillä ihmisillä on ikään kuin heikot jarrut itsetuhoisten tekojen suhteen. Heille on usein paljon apua päihteettömyydestä tai niiden käytön vähentämisestä. On myös vaarallista, jos impulsiivisella ihmisellä on hallussaan itsetuhon välineitä.”

Ei siis ihme, että esimerkiksi Yhdysvalloissa ampuma-aseilla tehdyt itsemurhat ovat aivan liian yleisiä. Aseita on paljon ja niitä saa helposti.

Hoidolla voidaan nykyisin selvästi vähentää itsetuhoisuutta, mutta se edellyttää hoitoon hakeutumista, ja sitä on kyllä tarjolla.

Hyvä tarkoitus ei takaa tavoitteen saavuttamista

Erkki Isometsä pitää tärkeänä, että psykoterapioita ja erilaisia auttamisen muotoja edelleen tutkitaan. ”Hyvä tarkoitus ei välttämättä takaa, että tavoitteet saavutetaan. Paljon toki jo tiedetään.”

Huoli onkin siinä, että suomalaisessa palvelujärjestelmässä kehitetään kaiken aikaa erilaisia hoitomalleja, mutta siitä toimiiko uusi hoitomuoto ylipäätään ja toimiiko se meidän ympäristössämme, vaikka kokemukset jostain muualta ovat hyviä, ei ole varmuutta.

”Tarjolla voi esimerkiksi olla joku sellainen lyhytpsykoterapian muoto, joka on auttanut lievemmin masentuneita ihmisiä, mutta kun se tuodaan psykiatriseen hoitojärjestelmään, jossa iso osa potilaista kärsii aika vaikeasta ja pitkäaikaisesta masennuksesta, niin ilmenee, että kyseinen hoitomalli onkin liian kevyt, ja potilaat tarvitsisivat pidempää sekä intensiivisempää hoitoa.”

Ongelman tekee monimutkaiseksi se, että ihminen voi olla tyytyväinen hyvään yhteistyösuhteeseen ammattilaisen kanssa, kuulluksi tulemiseen ja mahdollisuuteen keskustella ongelmistaan, vaikka oireet eivät juuri helpottaisi tai ongelmat ratkeaisi. Asiakastyytyväisyys ja hoidon teho ovat eri asioita, ja molempia kaivataan.

”Resursseja pitää pystyä käyttämään viisaasti ja on tärkeää saada palautetietoa siitä, onko se, mitä tehdään, oikeasti avuksi potilaille.”

Tutkimustietoa siis tarvitaan kaiken aikaa. Yksi esimerkki hyvästä sellaisesta on Mielenterveysseuran ja HUS-psykiatrian yhteistyö, jossa verrataan Linity-projektia kriisiterapiaan. ”Vain näin toimimalla saadaan tietoon, mitkä ovat parhaita tapoja toimia.”

Erkki Isometsä lähtee siitä, että yhteiskunnan pitää rahoittaa sellainen palvelujärjestelmä, joka lähtökohtaisesti tarjoaa riittävästi palveluja ihmisille.

”Järjestöillä voi sen rinnalla olla tärkeä rooli, ja minusta on hyvin arvokasta työ, jota Mielenterveysseura tekee esimerkiksi itsemurhaa yrittäneiden hoidon kehittämisessä tai kriisipalveluissaan, ja olen ollut hyvin iloinen siitä yhteistyöstä, jota olemme tehneet esimerkiksi juuri Linity-tutkimuksen yhteydessä. Ilman hyvää palautetietoa ei voi etsiä parempia vaihtoehtoja.”

Lue lisää