Psykiatrinen sairaanhoitaja Sirpa Helenius: ”Jokainen nuori tarvitsee kokemuksen tulla kuulluksi ja kohdatuksi”

"Tunnetasolla liian yksin asioiden kanssa jäämisen kokemus on yhteinen nimittäjä vastaanotolle saapuvien opiskelijoiden kohdalla”, sanoo Haaga-Helia Ammattikorkeakoulu Oy:n psykiatrinen sairaanhoitaja Sirpa Helenius.


Sirpa Helenius

Penkkarikarkit on juuri heitelty juhlittaessa säännöllisen koulutyön päättymistä. Aikuisuus ja itsenäistyminen ovat askeleen lähempänä ja uusi elämänvaihe opiskelijana odottaa, mutta vastuu pärjäämisestä voi myös jännittää. Askeleet uuteen vaikuttavat houkuttelevilta, vaikka ne kovin monen osalta ovat myös hapuilevia. Edessä on elämä mahdollisuuksineen ja uhkineen – se elämä, josta kenenkään ei tarvitse selvitä aivan yksin.

Sirpa Heleniuksella on oivallinen pohjakoulutus nykyiseen toimeensa ammattikorkeakoulussa: hän on psykiatrinen sairaanhoitaja, mutta myös perheterapeutti ja paripsykoterapeutti. Ensi elokuussa kokemusta Haaga-Helian palkkaamana psykiatrisena sairaanhoitajana on kertynyt jo kymmenen vuotta.

”En ole tietenkään joutunut tekemään hyvinvointityötä yksin vaan yhdessä muiden ammattiryhmien kanssa. Ammattikorkeakouluun on palkattu opintopsykologi. Opiskelijoilla on käytössään myös Helsingin kaupungin opiskelijaterveydenhuollon tuottamat palvelut eli kampusten terveydenhoitajat, ennaltaehkäisyyn painottuva lääkäriresurssi sekä terveysviraston psykiatrinen sairaanhoitaja.”

Heleniuksen tarjoama apu on ennaltaehkäisevää ja hoitoon ohjaavaa, kun taas kaupungin psykiatrisen sairaanhoitajan toimenkuvaan sisältyy myös sairaanhoito. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveyden- ja sairaanhoito kuuluu lakisääteisesti terveysasemille.

Haaga-Helian ei suinkaan ole ollut pakko palkata omaa psykiatrista sairaanhoitajaa, mutta niin on tehty koska tarve on ollut suuri.

”Tarve huomattiin jo ennen minun työsuhteeni alkamista. Opiskelijoilla oli paljon sellaista oireilua, mikä vaikeutti opintojen etenemistä.”

Helenius sanoo, että yhteiskunta on luonut palveluverkoston, mutta ikävä kyllä opiskelijat eivät ole sitä aina löytäneet.

”Yksi meidän perustehtävämme onkin ohjata oikeaan hoitopaikkaan.”

”Suurin osa opiskelijoista ottaa yhteyttä ihan omatoimisesti, mutta myös opinto-ohjaajien, opettajien tai koulutusohjelmajohtajien kannustamina. Vastaanotolle hakeutujat ovat tyypillisimmillään 19–25-vuotiaita, toki jonkin verran aikuisopiskelijoitakin. Heillä on usein jo olemassa olevat hoitotahot julkisessa terveydenhuollossa tai työterveyshuollossa.”

”Matalalla kynnyksellä aikuisen ihmisen kanssa keskusteluapua”

Vastaanotolle hakeudutaan monenlaisista eri syistä. Jokainen nuori aikuinen, joka on päättänyt varata ajan, on oikeassa paikassa vastaanotolla ollessaan.

Joskus opiskelijat toteavat hyötyvänsä jo siitä, että saavat keskustella aikuisen ihmisen kanssa. Moni haluaa keskustella ammattilaisen luona siitä, miten opetella tulemaan toimeen tai päästä eroon erilaisista psyykkisistä oireista.  Lisäksi vastaanotolla keskustellaan opiskelijan oireiden taustalla olevista syistä.

Moni opiskelija sanoo, ettei ole koskaan aiemmin puhunut vaikeista asioista kenellekään. Joskus apua on koetettu hakea aiemminkin, mutta oireilu on silti jatkunut tai kokemus avun saamisesta ei ole ollut opiskelijaa tyydyttävä. Usein terapeuttisen avun saamisessa onkin kyse henkilökemioiden kohtaamisesta.

Helenius tapaa opiskelijoita enimmäkseen yksilövastaanotoilla. Joskus ihmissuhteisiin liittyvät solmut avautuvat parhaiten, kun asianosaisia kutsutaan mukaan vastaanotolle. Opiskelijat ovat pyytäneet mukaan vanhempiaan, sisaruksia, poika- ja tyttöystäviä. Usein kolmannen osapuolen läsnä ollessa on paremmin tilaa kuulla mitä toisella on sanottavaa – sitä mikä kotioloissa on voinut jäädä kuulematta.

Sirpa Helenius on ehtinyt Haaga-Helian työvuosiensa aikana keskustella tuhansien opiskelijoiden kanssa. Avunhakijoista on tällä hetkellä suurempi osa miehiä kuin naisia. Helenius pitää hyvänä, että nykysukupolven miehet haluavat opetella tunnistamaan tunteitaan ja ilmaisemaan niitä eri tavalla kuin ehkä aiempina aikoina. Ja vaikka Sirpa Helenius on keskustellut vuosikymmenien ajan avunhakijoiden kanssa, yhtään identtistä tarinaa hän ei ole kuullut.

Kiusatuksi tuleminen haavoittaa

Lähes puolet vastaanotoilla käyvistä opiskelijoista kertoo kiusatuksi tulemisen kokemuksista kouluvuosinaan. Erilaiset kiusaamiseen puuttuvat kampanjat eivät valitettavasti ole onnistuneet lopettamaan koulukiusaamista. Kiusaajana on ollut toinen koululainen, joukko koulukavereita tai aikuinen ihminen, joka on käyttänyt valta-asemaansa väärin, esimerkiksi harrastustoiminnassa.

”Kiusaaminen on mahdollistunut, jos lapsi tai nuori ei ole voinut syystä tai toisesta kertoa kokemuksestaan vanhemmilleen eikä koulun henkilökunnalle, tai vanhemmilla ei ole syystä tai toisesta ollut voimavaroja eikä taitoa reagoida lapsen kertomaan. Toisinaan koulun henkilökunta on ollut kyvytön näkemään ja puuttumaan kiusaamiseen.”

Heleniuksen mukaan koulukiusaaminen voi loppua vain, jos aikuiset puuttuvat siihen. Myös kiusaaja tarvitsee lapsena apua, esimerkiksi sosiaalisten taitojen ja empatiakyvyn lisäämiseen tähtäävien taitojen opettelua.

Pahimmillaan kiusatuksi joutunut on eristäytynyt ihmissuhteista, kärsinyt yksinäisyydestä ja masentunut. Ne ammattikorkeakouluopiskelijat, jotka eivät ole saaneet apua, puhuvat siitä kuinka kouluaikaiset traumat vyöryvät mieleen uusien opintojen alkaessa. Pelkkä koulurakennuksessa oleminen aktivoi muistot. Traumaattiset kokemukset ovat varastoituneet kehollisiksi muistoiksi, ja paniikkikohtaus yllättää jo ensimmäisen viikon aikana. Ryhmätyöesiintyminen ei ota onnistuakseen, koska mielessä väijyy vanha pelko nolatuksi tulemisesta. Häpeän tunne helpottuu, kun kokemuksestaan voi kertoa turvallisen yhteistyösuhteen synnyttyä.

Isossa viitekehyksessä muita yhteydenoton syitä ovat opiskelijoiden elämänhistoriassa psyykkistä painetta aiheuttaneet asiat. Lapsuuden huolettomiin päiviin on voinut heittää varjonsa vanhempien avioero silloin, kun erossa ei ole otettu huomioon lapsen näkökulmaa riittävän hyvin. Moni nuori hakee apua käsitelläkseen jommankumman vanhemman varsin traagisestikin tapahtunutta kuolemaa, vanhemman fyysinen tai psyykkinen sairastaminen on myös voinut kuormittaa nuoren elämää.

Yhteistä viime mainituille on, että nuori on joutunut ottamaan liian aikaisin liian aikuisen roolin ja vastuun kantaakseen. Surut ovat jääneet surematta, pärjääjän rooli tai ”ongelmanuoreksi” leimautuminen ovat estäneet omien vaikeiden tunteiden nähdyksi ja koetuksi tulemisen.

”Lapsuudessa tulisi kasvaa riittävän vahvat juuret turvallisuudentunteen saamiseksi ja riittävän vahvat siivet itsenäistymisen pyrähdyksen mahdollistumiseksi. Liian varhaisen psyykkisen vastuun kantamisen seurauksena nuori aikuinen onkin pulassa ahdistuksentunteidensa kanssa oman elämänsä äärellä.”

Nuoren aikuisen omassa elämässä on voinut tapahtua asioita, joihin hän on hakenut apua läheisiltään, mutta yhdessä todeten he ovat päätyneet ammattiavun tarpeen hakemiseen.

”Vastaanotolle hakeutuvien nuorten perhetaustat kattavat kaikki sosiaaliluokat. Inhimillisen elämän tragediat ja kriisit eivät kysy koulutusta eivätkä pankkitilin saldoa.”

Heleniuksen työ on varhaista puuttumista. Parhaiten hän pystyy auttamaan opiskelijoita, joiden oireiden alkamisajankohta on vastikään, eikä oireiden taso ole sellaista, jossa hoitoon olisi tarpeen kytkeä esimerkiksi lääkärin vastaanotto.

”Huomio perheiden henkiseen hyvinvointiin”

Sirpa Helenius harmittelee tilannetta, jossa opiskelijoiden ongelmat ovat ehtineet muhia kovin kauan ja vaikeutua vuosien myötä. Hän pohtii olisiko palvelujärjestelmien rakenteissa ja sisällöissä päivittämisen tarvetta; haaveilee neuvolajärjestelmästä, jossa autettaisiin nuoria äitejä ja isiä nykyistä enemmän vanhemmaksi kasvamisen kysymyksissä ja päiväkotijärjestelmästä sekä peruskoulusta, jossa apu olisi tarvittaessa saatavissa nykyistä nopeammin ja tehokkaammin.

Lisäksi Helenius miettii, miten paljon lapset ja nuoret hyötyisivät siitä, että vanhemman oireillessa psyykkisesti tai esimerkiksi päihteiden takia kyseessä olevan vanhemman hoitotaho huomioisi perheessä asuvat alaikäiset lapset. Mutta ennen kaikkea Helenius toivoo yksilökeskeisemmäksi muuttuneen yhteiskunnan kehittymisestä yhteisöllisemmäksi, sellaiseksi jossa sukupolvet, naapurit ja ystävät auttaisivat toinen toisiaan enemmän, ja jossa turvaverkko löytyisi useammalta omista verkostoista.

”Kun ihminen on koettanut lääkitä itse itseään”

Vastaanotolle hakeutuneiden opiskelijoiden joukossa on ollut henkilöitä, jotka ovat kertoneet aloittaneensa kannabiksen kokeilun ja käytön jo 13-vuotiaina. Yhä useampi nuori kertoo käyttävänsä kannabista itsensä rauhoittamisen keinona, sosiaalisissa tilanteissa tai rentoutuakseen alkoholin sijaan. Kannabismyönteinen viestintä on uponnut osaan nuorista. Apua haetaan tilanteissa, joissa kannabiksen käytön seurauksena ahdistusoireet, mielialan mataluus ja toimintakyvyn lamaantuminen estävät normaalia elämää.

Jotkut hakevat apua tilanteessa, kun viina on alkanut viedä naista tai miestä. Osalle nuorista aikuisista kuulostaa olevan vaikeaa pysähtyä omien hankaliksi kokemien tunteiden äärelle. Sen sijaan koetetaan hakea nopeaa helpotusta, unohdusta ja tyydytystä itsensä ulkopuolelta; päihteistä, peleistä, pornosta. Apua haetaan kun riippuvuudeksi muotoutuneet yritykset hankaloittavat omaa elämää, ihmissuhteita ja keskittymistä opintoihin.

Maailma kylässä työhuoneessa

Haaga-Heliassa opiskelee noin tuhat ulkomaalaisia opiskelijaa. Vastaanotolle hakeutumisen syyt ovat samankaltaisia kuin suomalaisopiskelijoillakin. Toki yksin muuttaminen maailman ääriin kulttuuriin, jossa on varsin hankala saada suomalaisia ystäviä, tuo omat hankaluutensa kotoutumiseen. Ulkomaalaiset opiskelijat kuvaavat oppilaitoksessa olevan varsin kansainvälinen ja hyväksyvä ilmapiiri. Valitettavan moni kuvaa sen seinien ulkopuolella kokevansa rasismia.

Myös ulkomaalaiset opiskelijat tuovat elämänhistoriansa ja kokemuksensa mukanaan opintoihinsa. Helenius kohtaa opiskelijoita maailman kriisipesäkkeistä. Heidän traumansa ovat toisissa mittasuhteissa.

”Ulkomaalaisilla opiskelijoilla on yleensä kova motivaatio saada itselleen parempi elämä. Moini heistä siivoaa aamuyöstä ostoskeskuksissa tai tekee töitä, jotka eivät kaikille suomalaisille kelpaa, rahoittaakseen opintonsa ja elättääkseen lapsuudenperheensä kotimaassaan. Kahden kulttuurin väliin jäämisen kokemus aiheuttaa heille ajoin ristiriitaisia ajatuksia, joiden työstäminen ammattilaisen kanssa auttaa”.

Avuntarpeen määrittäminen ja hoitoketjut

Sirpa Helenius kertoo työskennelleensä valmistumisensa jälkeen psykiatrisissa sairaaloissa. Hän on hoitanut vakavista mielenterveydenhäiriöistä kärsiviä ihmisiä, pääosin aikuisia ja vuoden jakson lastenpsykiatrisella osastollakin. Siellä hän oppi moniammatillisen yhteistyön merkityksen. Tämän jälkeen hän on työskennellyt psykiatrian erikoissairaanhoidon avohoidossa. Myös siellä hänen työotteensa oli moni ammatillinen ja verkostokeskeinen ja siihen sisältyi muun muassa lastensuojelun kanssa tehty yhteistyö. Lisäksi Helenius toimii sivutoimisesti yksityisenä ammatinharjoittajana paripsykoterapeuttina.

Haaga-Heliassa on noin 11 000 opiskelijaa. Vastaanotolle hakeutuvista Helenius pyrkii tapaamaan jokaista ainakin kerran, ellei jo ajanvarausta tehtäessä käy ilmi aiemmat hoitokontaktit, joihin opiskelija on luontevinta ohjata takaisin. Ennaltaehkäisyn merkeissä hakeutuvista opiskelijoista autetuksi tulee yksi kolmannes. Heidän kanssaan hoitosuhde kestää muutamasta kerrasta pitempään, riippuen opiskelijan tilanteesta.

Loput opiskelijat Helenius kartoittaa, kannattelee tai saattelee hoitoketjujen äärelle. Pitkä työkokemus helpottaa tunnistamaan löytyykö kolmannen sektorin tahoista se paikka, josta opiskelija saisi avun. Siellä on monia hyviä tahoja, joissa on erityisasiantuntemusta.

On myös mahdollista, että opiskelijan asiat lähtevät parhaiten selviämään hakeutumalla terveysasemalle ja siellä psykiatriselle sairaanhoitajalle. Joskus taas lähete erikoissairaanhoitoon on se, mikä auttaa eniten. Osa opiskelijoista hyötyy pitempikestoisesta psykoterapiasta, jonka äärelle Helenius myös ohjaa ja auttaa ja joskus hän on lähtenyt yhdessä opiskelijan kanssa suoraan päivystykseen hakemaan apua akuuttiin tilanteeseen.

Mielenterveysasiat ovat vieläkin jossain määrin tabuja. Lääkityksistä on uutisoitu niin paljo negatiivista, että se on kääntynyt apua tarvitsevia vastaan. Ne vakavasta ja keskivaikeasta masennuksesta kärsivät opiskelijat, jotka ovat saaneet keskusteluhoidon lisäksi apua lääkityksestä, harmittelevat julkisuudessa vääristynyttä mielikuvaa lääkityksistä.

”Opiskelu on vaativampaa kuin koskaan”

Opiskelu on Sirpa Heleniuksen mielestä nykyisin monella tapaa vaativampaa kuin koskaan aiemmin. Opintorahaan oikeuttavia kuukausia on vähennetty, mikä aiheuttaa opiskelijoille lisäpainetta. Pääkaupunkiseudulla asumiskustannukset pakottavat opiskelijat työskentelemään samanaikaisesti opintojen ohella ja yhtälö muuttuu koko ajan kuormittavammaksi.

”Iltavuoron jälkeen kotiutuminen ja nukahtaminen voi venyä varsin myöhään, ja aamulla pitäisi jaksaa taas herätä opintojen äärelle. Monelle valmistuvalle opiskelijalle onkin helpotus saada työpäivän jälkeen vapaa-aikaa.”

Helenius toivoisi poliittisilta päättäjiltä viisautta ja lämmintä sydäntä tehtäessä päätöksiä, jotka koskevat tulevia veronmaksajia.

Nuoreen aikuisuuteen tulisi sisältyä mahdollisuus olla epävarma ja tietämätön, kokeilla toistakin opiskelualaa ellei ensimmäinen ole tuntunut omalta. Opintojen äärellä nääntyneestä nuoresta ei ole mistä ammentaa työelämään.

”Liian moni nuori kärsii tällä hetkellä mielenterveyden häiriöistä. Niinpä jokaisen suomalaisen työtehtävästä riippumatta tulisi osallistua mielenterveyden ja psyykkisen hyvinvoinnin talkoisiin”, Helenius sanoo.

Lue lisää