”Kriisipuhelimeen vastaaminen on ihmisen kohtaamista”

Pertti Nyberg toimii vapaaehtoisena päivystäjänä Kriisipuhelimessa. "Olen aina tykännyt jutella ihan tuntemattomien kanssa hyvin henkilökohtaisista asioista. Halusin tulla päivystämään nimenomaan puhelimeen, jossa anonyymiys varmasti säilyy", hän sanoo.

"Sinua voisi kiinnostaa tämmöinen puhelinhomma.

Niin minulle sanottiin neljä vuotta sitten, kun olin aikani kuluksi hakeutunut Mielenterveyden ensiapu 2 -koulutukseen.

Lapset olivat muuttaneet pois kotoa, ja minulla oli paljon vapaata aikaa, jota espanjan kielikurssi ei pelkästään riittänyt täyttämään.

Täytin netissä vapaaehtoisten hakulomakkeen, sain kutsun tulla keskustelemaan kriisipuhelintoiminnan päällikön Susanna Winterin kanssa ja kävin vaadittavan kurssin.

Yksinäisyys on suuri ongelma

Kriisipuhelimessa meitä vastaajia on kahdenlaisia: Opiskelijoita, joilla on opinnolliset valmiudet kriisityöhön ja meitä vanhempia henkilöitä, joilla on elämänkokemus puolellaan.

Emme tuputa kokemustamme, mutta sen ansiosta voimme asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Kolmikymppisen pohtimat murheet eivät ehkä olekaan niin valtava este, miltä hänestä soittamisen hetkellä saattaa tuntua.

Kolmikymppiset tuntuvat olevan hyvin ankaria itselleen. Jos omaan maailmaan tulee pieni särö, he voivat kuvitella, että kaikki on romahtamassa. Silloin yritän valaa heihin uskoa itseensä, armoa ja relaamista.

Yksinäisyys on suuri ongelma. Tunnen riittämättömyyttä, kun juttelen esimerkiksi yksinhuoltajaäidin kanssa, jolla ei ole ketään läheistä, eikä rahaakaan ongelmien ratkaisemiseksi. Hokkuspokkuskonsteja ei ole olemassa.

Ilta-aikaan voi tulla enemmän synkkiä puheluita, mutta myös valveilla pyörityn yön jälkeen aamusoittajilta voi tulla dramaattisia puheluita.

Puhelut eivät jää vaivaamaan mieltä

Unohdan nopeasti puheluiden yksityiskohdat. Ne eivät jää painamaan mieltäni. Ihmisten ongelmat ovat universaaleja: ihmissuhdeongelmia, avioeroja, sairautta ja kuolemaa.

Itsemurhaa hautovien soitot ovat kriisipuheluita sanan täydessä merkityksessä. 

Joka kerran päivystämään mennessäni ajattelen mahdollista tilannetta, jossa soittaja uhkaisi itsemurhalla: ”Jos et anna hyviä neuvoja, niin tapan itseni.”

Toisaalta meidän ei pidä ottaa sellaista vastuuta, eikä kontolleen toisen ihmisen henkeä.

Päivystysvuoron jälkeen on tapana pitää purkukeskustelu kriisityöntekijän kanssa. Se auttaa, ja saamme vastaisen varalle hyviä ehdotuksia.

Olen miettinyt, hakeutuvatko kriisipuhelimen vastaajiksi tietyntyyppiset henkilöt? Sosiaalinen ei tarvitse olla, sillä puhelut ovat kahdenkeskisiä. Mutta puhumaan pitää pystyä. Oppikirjavastauksia ei tarvita, kunhan vain on valmis keskustelemaan toisen kanssa.

Lisäksi on pysyttävä neutraalina ja pystyttävä toimimaan mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Soittajan ajattelua ei pidä tuomita – kuuntelijan pitää ymmärtää jokaista, vaikka hän ei kaikkea hyväksyisikään.

Lapsuus oli sekavaa aikaa

Oman elämäni puitteet ovat kunnossa. Lapsuudenkotini tilanne olisi voinut johtaa toisenlaiseenkin kohtaloon.

Olen kotoisin pienestä lähiöstä Pajamäestä, Helsingin maaseudulta. Vanhempani olivat työläisiä: äiti keittäjä-siivooja ja isä latoja.

Lapsuuteni oli sekavaa, sillä faija oli juoppo.

Kun olin kuusivuotias, vanhempani erosivat. Äiti teki kahta, kolmea työtä elättääkseen meidät.

Kaikki se vaikutti minua viisi vuotta vanhempaan veljeeni niin, että hänen elämänsä alkoi mennä pieleen. Hän jätti koulunsa kesken, ei opiskellut, alkoholisoitui, muutti pariin otteeseen ulkomaille päästäkseen irti Vaasankadun piireistä ja kuoli lopulta viinaan 42-vuotiaana Espanjassa. Veli joutui silloin tällöin sairaalaan vatsahuuhteluun, kun hän oli ilmeisesti yrittänyt päättää päivänsä suurella määrällä unilääkkeitä.

Muistan, miten hän tuli ensimmäisen lapsemme nimenantotilaisuuteen humalassa suoraan kapakasta. Välillä hän poistui, palasi naureskellen ja leväytti nahkatakkinsa liepeet auki. Povitaskuihin oli mahtunut kaksi täyttä kaljatuoppia.

Köyhä koti potku sosiologiaan

Salmista evakkoon lähteneellä äidilläni oli kouluttautumisen eetos. Sodan aikana hän oli esiteini, ja olisi mielellään jatkanut koulunkäyntiä, jos perheellä vain olisi ollut siihen varaa.

Hänellä oli aina kirjoja kotona, ja lukeminen oli hänelle elämäntapa. Kuolinvuoteellaankin hänellä oli kirja vierellään.

Tulin köyhistä oloista, ja lähin lukio oli Munkkiniemessä. Rikkaiden lasten porukka eli siellä omassa maailmassaan. En tuntenut kateutta, vaan pikemmin hämmästelin, että onko tällaistakin olemassa, uima-altaita sisällä taloissa?

Se antoi hyvän potkun sosiologiaan, jota sitten lähdin opiskelemaan.

Aika nuorena aavistin, että toimittajan työ voisi olla minun juttuni. Kun tuli punk-kulttuurin aika, toimitin omakustanteista pienlehteä, joita maassa oli kymmeniä. Lopulta tein gradunikin siitä, miten erilaiset musiikkivirtaukset näkyivät nuorten tekemissä lehdissä.

Äiti olisi toivonut minusta ’diploinsinööriä’. Se toive ei sitten toteutunut.

Perhe paikkasi oman lapsuuden

Sairastin 15-vuotiaana reumakuumeen. Lääkärinhoitoa sain liian myöhään, joten sain jälkitaudin ja sydämeeni tuli reikä.

Kuntoni heikkeni ja tiesin, että sydän olisi jossain vaiheessa leikattava.

Ajattelin, että elämä taitaa olla tässä. En olisi ehkä ihan heti kuolemassa, mutta halusin ainakin lapset nuorena. Tuumin, että kun saan oman perheen, tulen repaleisen lapsuuden jälkeen itse kokonaiseksi.

Olin 26-vuotias, kun poikani syntyi. Kolmen vuoden kuluttua siitä syntyi tyttö.

Lapset tuli tehtyä ja yhä olen hengissä. Perheen perustaminen oli onnistunut ratkaisu.

Opiskelin kuusi vuotta, joista neljänä olin täyspäiväisesti töissä. Vuorokauden tunnit olivat silloin hyvin käytössä. Parikymmentä vuotta oli melko sumeaa aikaa, mutta ei se ollut pelkästään lapsiperheen arkea. Asuimme välillä myös ulkomailla.

Usein riittää, että joku kuuntelee

Olen aina tykännyt jutella ihan tuntemattomien kanssa hyvin henkilökohtaisista asioista. Halusin tulla päivystämään nimenomaan puhelimeen, jossa anonyymius varmasti säilyy.

Jos ensimmäistä kertaa soittava ihmettelee, mitä hän uskaltaisi kertoa, voin vakuuttaa, että emme tunne toisiamme ja voimme puhua mistä tahansa.

Ensimmäiset puheluni jännittivät minua niin paljon, ettei niistä jäänyt mitään mieleen.

Kumma kyllä, puheluissa onnistumiset eivät jää muistijäljiksi. Sen sijaan muistan, jos tunnen epäonnistuneeni, eli jos puhelu ei etene, tai jos saan negatiivista palautetta.

Kriisipuhelimeen vastaaminen on ihmisen kohtaamista. Meidän ei tarvitse psykologisoida asioita: usein soittajalle on tärkeää jo se, että joku kuuntelee häntä.

Ongelmatilanteissa soittaja saattaa pohtia, tekisikö hän niin tai näin. Usein hän on itse ratkaissut, mikä vaihtoehto olisi paras. Pelkkä asian ääneen lausuminen toiselle saattaa johtaa järkiratkaisuun."

Kuka? Pertti Nyberg

Ammatti uutispäällikkö, MTV Uutiset

Asuinpaikka Helsinki

Ikä 53

Perhe vaimo, kaksi aikuista lasta

Harrastukset espanjan kieli, Helsingin historia, museoissa käyminen, koiran tutustuttaminen eri kaupunginosiin, pyöräily, matkustelu kaukomaihin

Kiinnostaako sinua vapaaehtoistyö? Oletko hyvä kuuntelija ja haluatko tukea vaikeassa tilanteessa olevia? Hae kriisiauttajaksi

Tarvitsetko keskusteluapua? Kriisipuhelin päivystää vuoden jokaisena päivänä.

TEKSTI Ulla-Maija Paavilainen

KUVAT Pia Ingberg

Artikkeli on julkaistu alunperin Mieli Suomessa 2018 -lehdessä.