”Luojan kiitos jäin henkiin”

Itsemurhayrityksen jälkeen viisikymppinen perheenisä on oppinut sanomaan ei. Eteenpäin on auttanut myös omien tarpeiden kuuntelu, hyvissä ajoin hiljentäminen ja häpeän käsittely. 

Itsemurhayrityksestä selvinnyt

”Reilu vuosi sitten tuli päällekkäin monta raskasta asiaa.

Meillä on kaksi poikaa: vanhempi yli parikymmentä vuotta, nuorempi täytti juuri kahdeksantoista. Vanhempi on kehitysvammainen. Hän alkoi käyttäytyä väkivaltaisesti, käydä käsiksi muihin. Jouduimme järjestämään hänelle uuden asuinpaikan, ja hän muutti himasta pois.

Uudessa asuinpaikassa poika tuli pahoinpidellyksi ja joutui psykoosiin. Hänet lähetettiin tutkimusjaksolle, jossa sai lääkitystä ja hoitoa. Taas haimme hänelle asuinpaikkaa ja päädyimme naapurikaupunkiin katsomaan eräänlaista säilöä. Se oli todella askeettinen ja nurkissa haisi kusi. Jouduimme kieltäytymään siitäkin.

Yksi asia johti toiseen. Vanhempi poika oli jo pitkään saanut suurimman osan huomiosta, nyt nuorempi alkoi oireilla. Hänestä tuli siivoushullu. Neuroottisen lapsen kanssa oli kotona vaikeaa. Hän pyrki määräämään kaikesta, järjesteli ja siivosi kaiken aikaa.

Työrintamallakin kevät oli yhtä hirveää kiirettä.

Sitten veli kuoli loppukeväästä. Hän oli juonut aivan liikaa, aivan liian pitkään. Hän oli hoitanut ongelmiaan alkoholilla. Ensin hän oli kaatunut pahasti kotonaan, lyönyt itsensä irrotettavaan patteriin, ja saanut pahoja ruhjeita. Sitten sairaalassa hän kaatui rikkinäisellä rollaattorilla, sai rintarangan murtuman ja jäi pyörätuoliin. Loppujen lopuksi pettivät hänen sisuskalunsa, jotka hän oli dokannut paskaksi.

Meillä oli aiemmin broidin kanssa työpaikka lähekkäin, ja kävimme lähes päivittäin lounaalla. Sanoin hänelle, että sinun kanssa asiat eivät pääty hyvin. Äitikin oli ihmetellyt, miten samasta äidistä ja isästä voi tulla niin kaksi erilaista lasta.

Kun veli teki kuolemaa, sairaalasta soitettiin yöllä, että jos haluat vielä nähdä hänet, nyt olisi tultava. Hän oli jo siinä kunnossa, ettei enää ollut tässä maailmassa, mutta palasi yhtäkkiä hetkeksi takaisin ja tunnisti minut.

Vanha äitini oli kuntoutumassa polvileikkauksesta. Kun hän kuuli veljen kuolemasta, hän kaatui ja joutui vielä kolmeksi kuukaudeksi sairaalaan. Yritin käydä joka päivä katsomassa 85-vuotiasta isää kotona ja hoitamassa hänen asioitaan.
 

Kun asiat alkoivat tulla maaliin, alkoi kova alamäki

Mietin, miten yhteen osoitteeseen voikin mahtua niin paljon. Tunsin vihaa veljeä kohtaan: miten joku osasikin pilata elämänsä sillä tavalla!

Vihdoin äiti pääsi yksityiseen palvelutaloon, ja saimme vanhemman pojan hyvään paikkaan. Kun asiat alkoivat vihdoin tulla maaliin, minulla oli suoranainen mania päällä. Yritin jaksaa enemmän kuin pystyin. Sitä seurasi niin kova alamäki, ettei yhtään oksaa ollut ottamassa kiinni.

Kesäloma alkoi juhannuksena. Ehdin olla yhden päivän kesälomalla, kun jouduin sairaslomalle. Kaikki kumuloitui kovana henkisenä kipuna, paljon pahempana kuin mitä fyysinen kipu olisi voinut olla.

Mittani oli tullut täyteen. En jaksanut enempää, mutta en päässyt pakenemaan mihinkään. Jouduin psykoosiin.

Tuntui siltä, että jokin muu otti kuskin paikan. Otin olutta, ajoin takametsään ja vedin nappeja naamariin autossa.

Minulla ei ole muistikuvia, mitä sen jälkeen tapahtui, mutta heräsin sairaalassa. Siellä sairaalan vessassa löysin partaterän ja vedin ranteeni auki. Sairaalassa sanoivat, että yritys päästä hengestä oli ollut hyvä.

Sain psykiatrisella osastolla hyvää hoitoa

Minulla oli jo vuosia aiemmin diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta olen elänyt sen kanssa vuosikausia tavallista arkea. Kaksi kertaa olen kuitenkin päätynyt rankkaan kriisiin.

Olin muuttanut 1990-luvun alussa vaimon perässä hänen kotikaupunkiinsa. Olimme menneet jo naimisiin, kun päädyimme vuodeksi erilleen 90-luvun puolivälissä. Ehdin mennä pikapäissäni kihloihin toisen naisen kanssa, mutta sekin suhde päättyi. Silloin päädyin vetämään ensimmäisen kerran nappeja ja alkoholia.

Ei sitä voi muuksi kuin itsemurhayritykseksi sanoa.

Sitten vuonna palasimme yhteen ja 1997 syntyi vanhin poika. Kymmenen vuoden kuluttua ajattelimme rakentaa talon, kun olimme saaneet ensin vanhan kaupaksi. Tonttikin oli, mutta sitten ei saatukaan vanhaa taloa myytyä. Sen sijaan siellä hajosivat putket, ja jouduimme evakkoon puoleksi vuodeksi. Siinä sumussa jouduin kuukaudeksi sairaalaan.

Nyt tällä kertaa oli onni, että yritin viiltää ranteeni auki juuri sairaalassa, jossa oli nopein mahdollinen toimintavalmius. Paikkauksen jälkeen sain hyvää hoitoa psykiatrisella osastolla. Minulle annettiin sähköshokkihoitoa kahdeksan kertaa. Se alkoi toimia. Kävin psykologilla ja käsien vammojen vuoksi fysioterapiassa. Osastolla minua auttoivat ammattitaitoiset psykiatriset sairaanhoitajat.

Joukkoliikenteen käyttäminen teki äijästä nöyrän

Vaimo kaivoi jostain esille tiedot Linitystä, lyhytterapiasta itsemurhaa yrittäneelle. Kävin siellä kolme kertaa. Ensin oli haastattelu videon kanssa, sitten katsottiin se yhdessä läpi, ja tehtiin toimintasuunnitelma vastaavien tilanteiden varalle. Koko tapahtumasarjan järjestelmällinen perkaaminen oli kultaakin kalliimpaa. Se auttoi minua hyväksymään tapahtuneen. 

Kun pääsin sairaalassa pois, tammikuussa tein töitä aluksi osa-aikaisesti. Helmikuussa lähdimme lomalle Thaimaahan hiljaiselle saarelle kolmeksi viikoksi. Aivan uusissa maisemissa ei kuulunut kuin moottoriveneen ääntä, eikä siellä voinut tehdä muuta kuin uida, lukea kirjaa ja snorklata.

Maaliskuussa palasin töihin kokoaikaisesti.

Olin menettänyt ajokorttini tapahtuneen takia, syynä rattijuopumus. Raastuvassa kävi kuitenkin helkkarin hyvin. Psykiatrin loppulausunnon mukaan olin ollut tapahtuman aikaan syyntakeeton, ja parannuttuani sain korttini takaisin.

Sitä ennen jouduin opettelemaan bussin käytön. Joukkoliikenteen käyttäminen teki äijästä nöyrän.

Yli kolmekymmentä vuotta on mennyt samalla työnantajalla. Aloitin 17-vuotiaana suorittavissa tehtävissä, ja edennyt siitä vuosien varrella. Meillä on uskomaton tiimi, jossa ei ole paskantärkeyttä. Itse olen ollut pisimpään. Vähiten vuosia eli 20 vuotta on esimiehellä takana. Kun töissä on hyvät ihmissuhteet, on tosi kiva tehdä töitä.

Esimies on enemmän kuin esimies, voisi sanoa kuin veli. Hän on helkkarin hyvä ukko. Aina on saanut mennä ja tulla kuten haluaa, kunhan hommat tulee tehtyä. Hänkin on joskus kokenut kovia, ja ymmärtää, mitä on olla hajalla.

Sairasloman aikana työpaikalla oltiin lähinnä huolissaan siitä, oliko minulla ollut liikaa työpaineita. Minua kehotettiin ottamaan kaikki parantumisen vaatima aika.

Elämä on rauhoittunut

Vanhempi poika on nyt asumisyksikössä, jossa asuu kolme kaveria. Se ei ole mikään säilö, poika on kiva jättää sinne. Hänen kehityksensä etenee omalla tasollaan, elämä on rauhoittunut, ja hän on pieneen tyytyväinen. Kun käymme häntä katsomassa, hän haluaa käydä BR-lelussa hakemassa jonkun lelun.

Tilanne on hyvä siihen nähden, että olimme tottuneet vuosien ajan helvetinmoiseen tappeluun kaupungin vammaispalvelun kanssa.

Vierelläni on ollut vahva vaimo, mutta hänenkin väsymyksensä nousi pintaan, kun asiat olivat vähän paremmin. Kaiken tämän jälkeen olen kuitenkin kokenut, että minun ja vaimon suhde on syventynyt entisestään.

Vanhin poika on aina pelännyt koiria. Kun hän muutti pois, otimme villakoiran. Nyt se on sellainen 2-vuotias ilopilleri, jolla on tyttöystävä naapurissa. Se alkaa laulaa, kun kuulee haitarimusiikkia tai ulkoa jäätelöauton äänen.

Kun menen kotiin, koira on aina vastassa, ja sen kanssa pitää hetki seurustella. Sen seura saa aina hyvälle tuulelle. Käyn lenkillä sen kanssa, ja lisäksi fillaroimassa.

Mieluummin jalka poikki kuin pää sekaisin

Vaimo huomaa minusta nopeasti, jos tietyt rajapyykit on ylitetty. Silti hänellekin tuli yllätyksenä se, miten nopeasti romahdin. Toisaalta nopea paraneminenkin yllätti.

On erittäin tuskallista, kun kaikki inkkarit eivät olekaan kanootissa. Mieluummin olen jalka poikki kuin pää sekaisin.

Vaikka minulle sanottiin, että itseään pitää kuunnella, kelkasta ei niin vain voi hypätä pois. Kaikkein rankinta oli vanhimman pojan asioiden hoitaminen. Tuntui, että ne eivät mene maaliin millään. Kaikki voima meni siihen tappeluun.

Tapahtumat ovat opettaneet, että on pakko kuunnella omia tarpeita. Unien häviäminen on ensimmäinen hälytyskello, joka kertoo, että asiat eivät ole kunnossa. Ja kun jää lomille, täytyy hiljentyä jo hyvissä ajoin. Tänä vuonna osasin tehdä sen jo oikealla tavalla.

Olen ollut helvetin kiltti. Kilttien ihmisten sairaus on, että kun pyydetään palvelusta, se on helpompi tehdä kuin kieltäytyä siitä. On todella tärkeää, että oppii sanomaan ei. Kynttilän polttamista isolla liekillä ei ole voinut jatkaa.

Niin kauan kuin paskaa ei käy läpi, vene vuotaa. Jos sitä ei käsittele, se tulee aina uudestaan maton alta esiin. On kestänyt pitkään hyväksyä arvet käsissä, mutta ne ovat jo jonkin verran haalistuneet.

Häpeä alussa oli hirveä. Sen käsitteleminen on vielä alussa. Olen kuitenkin kääntänyt sen vahvuudeksi: luojan kiitos jäin henkiin.”

TEKSTI JA KUVAT: ELLEN TUOMAALA


LINITY auttaa itsemurhayrityksen jälkeen

Itsemurhien ehkäisykeskuksessa Helsingissä käytetty LINITY-malli, eli Lyhyt interventio itsemurhaa yrittäneelle, tarjoaa toimivan lyhytterapian, johon tukeutua itsemurha yrittäneen kanssa. Malli täydentää muuta psykiatrista hoitoa.

LINITY-malli ehkäisee itsemurhayrityksiä ja itsemurhia tukemalla itsemurhaa yrittäneitä ja heidän selviytymistään. Viidellä tapaamiskerralla käydään perusteellisesti läpi itsemurhayritykseen johtaneita tekijöitä ja luodaan turvasuunnitelma itsetuhoisten ajatusten varalle.

Suomessa malli on käytössä Helsingin ja Kuopion Itsemurhien ehkäisykeskuksissa, Seinäjoella aikuis- ja nuorisopsykiatrisessa, ja Vaasassa aikuispsykiatrisessa hoidossa. Tutkitusti tuloksellinen malli on alun perin kehitetty Bernin yliopiston psykiatrian poliklinikalla Sveitsissä.

Lisätietoa LINITYsta

 

 

 

 

Yhteystiedot

Marena Kukkonen
Itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö

+358 40 669 3070Maistraatinportti 4 A, 4. krs, 00240 Helsinki