Irja Askola:"Yritä kelvata myös itsellesi"

Piispan avara työhuone on autio. Pöydällä lepää vain muutama paperiarkki ja ikkunalla nököttää Oiva Toikan lasilintujen kokoelma. Ne eivät ole lähteneet muuttomatkalle kuten henkilökohtaiset muistoesineet ja kirjat hyllystä. Vielä muutama kiireinen kokous ja lähtöjuhla odottavat Irja Askolaa. Juhlamessun aikana Askola on vapautuneesti hymyilevä oma itsensä. Kun messu on ohi, ei aplodeista ole tulla loppua. Messun jälkeen hän kättelee kaupunkilaisia viimaisessa pimeässä illassa, telttakankaan suojassa. Jono on pitkä, moni ei malttaisi päästää hänen kädestään.

”Kuunteleeko minua kukaan, vaikka en olisikaan maailman tuottavin?”

Piispan viitta ei noin vain putoa harteilta. Kuva, joka Irja Askolasta piispana kansalle on välittynyt, ei katkea ensimmäiseen eläkepäivään tai haihdu syystalven räntäsateeseen. Hän on päättänyt pitävänsä ensimmäisen puoli vuotta sapattia, eikä hän aio sinä aikana osallistua julkiseen keskusteluun. Sapatin jälkeenkin on odotettavissa, että hän pohtii samoja teemoja kuin piispana ollessaan: Miten siirrymme valittamisesta välittämiseen? Ojentuuko käsi toista, tarvitsevaa, kohti? Kuunteleeko minua kukaan, vaikka en olisikaan maailman tuottavin, vaan väsynyt, hidas ja sairas? Aina ei voi olla nuori ja nopea, mutta voi olla silti oikeutettu ihmisten hyväksyntään ja hoivaan.

”Kuinka viestimme, että jokainen on tervetullut? Hyljätyksi tulemisen tunnetta ei ratkaista pelkästään budjettiriveillä ja rakenneratkaisuilla. Toisen huomioimiseen voi riittää pieni ele: piipahdus vanhuksen luona tai ystävällinen hymy vastaantulijalle kadulla.”

Ne eivät tee suuria otsikoita, mutta voivat kääntää ihmisen elämässä suurta lehteä.

Lyijykynällä ja lattiaharjalla

”Ihmisen peruskysymys ei olekaan, olenko syntinen, vaan kaikenikäiset pienistä lapsista vanhuksiin kysyvät: riitänkö minä, kelpaanko minä?”

Tavoitteita meillä kyllä riittää. On venyttävä töissä parempiin tulostavoitteisiin, tähdättävä opinahjossa yhä korkeampiin arvosanoihin, oltava lapsilleen esimerkillinen vanhempi ja parisuhteessa ihanteellinen puoliso.

”Kristinusko tuo hyvän näkökulman: kun keskeneräisenä ihmisenä kelpaat Jumalalle, niin yritä nyt hyvä ihminen kelvata itsellesikin.”

”Voiko nykypäivän vaatimuksia verrata evakkomummojen tekemään matkaan tai vuoden 1918 ristiriitoihin, tuhansiin vaiettuihin tarinoihin?"

Toinen toisiinsa vertaileminen ja kilpailun kulttuuri on kova ja vahva.

”Siinäkin pitäisi säilyttää suhteellisuudentaju. Voiko nykypäivän vaatimuksia verrata evakkomummojen tekemään matkaan tai vuoden 1918 ristiriitoihin, tuhansiin vaiettuihin tarinoihin?”

Toki jokainen kokee vaatimukset sen hetkisessä omassa elämäntilanteessaan. Osa haasteista on kiehtovia, mutta Askola sanoo itsekin välillä esimerkiksi kauhistuvansa koneita. Niidenkin käyttö tuntuu vaativalta.

”En tykkää pölynimurista ja kirjoitan runoni lyijykynällä, vaikka tiedän, että selvitäkseen työelämässä pitää pysyä digitalisaation rattailla.”

Onko aikuisen elämä vain hirveää?

Median välittämä kuva vallitsevista maailman uhkakuvista, lamasta, terroriteoista ja väkivallasta, heijastuu koteihin ja pienten lasten silmiin visuaalisen vahvasti melkein koko seinän täyttämästä ruudusta.

Mieluummin kuin sitä, mitä se tekee lapsille, Askola pohtii, mitä olisi tehtävä aikuiselle, jotta tämä pitäisi lasta enemmän sylissä? Että aikuinen lukisi lapselle satuja, opettaisi iltarukouksen, kiinnostuisi myös nuorten maailmasta, vaikka ei ymmärtäisi kieltä, jota siinä käytetään. Haloo, kummit, tädit ja naapurit! Voisitteko välittää kuvaa, että aikuiseksi on oikeasti kiva tulla?

”Jos lapselle siirtyy käsitys, että aikuisen elämä kiireineen ja töineen on aivan hirveää, millaisen mallin ja arvomaailman se antaa lapselle? Nuori tulkitsee aikuista kuin avointa kirjaa.”

Mutta toisaalta nuoret onneksi välittävät toisistaan ja tekevät hyvää. Se vain ilmenee eri tavalla ja toisenlaisilla kanavilla kuin vanhempien omana nuoruusaikana. Mummo ei ehkä saa perinteistä postikorttia tai nuori ei halua viettää vanhanaikaista joulua, mutta yhteys ja ihmisyys toteutuu tiiviisti sosiaalisessa mediassa.

”Elämässä joutuu valitsemaan, olenko itse humaani.”

Jos joku nuori on vaikkapa menehtynyt liikenneonnettomuudessa, satojen virtuaalisten kynttilöiden liekit syttyvät verkossa.

”Nuoren ihmisen arvoilla voi olla paljon vahvemmat ja rikkaammat eettiset perusteet kuin hänen vanhemmillaan.”

Askola on seurannut lasten ja nuorten elämää sisartensa lasten kautta. Työssä hänelle on syntynyt paljon kontakteja nuoriin. Kaikki seitsemän kummilasta ovat jo aikuisia.

Uratietoinen ei ehdi tavata edes itseään

Yksinäisyys on kipupisteistä suurin.

”Se ei ole vain yhden ikä- tai sosiaaliluokan ongelma.”

Irja Askola on saanut koskettavia kirjeitä lapsilta, joiden isä tai äiti tekevät pitkää työpäivää. Hissittömän kerrostalon viidennessä kerroksessa hän kohtasi vanhuksen, joka ei ollut päässyt ulos kolmeen vuoteen. Pihalla kukki sireenipensas, jonka nainen miehensä kanssa nuorena kihlautuessaan oli sinne istuttanut.

”Naisen suurin toive oli päästä vielä kerran tuoksuttelemaan sireeniä.”

Yksinäisyys ei kosketa vain koulukiusattua lasta tai omilleen jäänyttä vanhusta. Myös menestynyt ja uratietoinen ihminen voi olla kiireensä keskellä yksin.

”Hänhän ei ehdi tavata edes itseään.”

Moni eronnut yksinhuoltaja jää yksin vanhemmuuden taakkansa kanssa. Irja Askola peräänkuuluttaa välittävän naapuruuden henkiinherättämistä. Tosin hän tietää, ettei se piispan määräyksellä tapahdu.

”Sekin on kiinni sinusta ja minusta, jokaisesta itsestään."

Mummoa tapaamassa mielisairaalassa

Irja Askola kasvoi Lauritsalassa, nykyisessä Lappeenrannassa. Hänen sukunsa on täynnä vaiettuja tarinoita.

Irja-tyttö oli vasta 8-vuotias, kun hänen isänsä kuoli sydäninfarktiin 52-vuotiaana. Äiti työskenteli verotoimistossa ja muutti kahden tyttärensä kanssa uuteen kotiin lähemmäksi työpaikkaansa, viiden kilometrin päähän. Pikkulapselle ero leikkikavereista ja tutusta puukoulusta olisi yhtä hyvin voinut olla 5000 kilometriä, niin pitkältä se tuntui.

Isovanhempien perhettä olivat traumatisoineet yhden lapsen kuolema, mielisairaudet ja vuoden 1918 traagiset tapahtumat.

”Kävimme Rauhan mielisairaalassa katsomassa äidinäitiä ja tätiämme.”

Irja Askola muistaa hyvin, miten lukot ovissa kolisivat, että hän äitinsä ja sisarensa kanssa pääsi tervehtimään mummoa.

”Samalla äiti opetti, että elämän säröisyyttä ei pidä pelätä. Useimmat tärkeimmät opit imeytyvät ympäristöstä. Jokainen ihminen on kunnioituksen arvoinen.”

Seurakunnan on oltava turvapaikka

Isän kuolema, muutto vieraalle paikkakunnalle ja äidin huoli toimeentuosta maalasivat pikkutytön mielenmaiseman ankeilla väreillä.

”Olin ujo, arka tyttö, kun kävelin seurakuntakotiin. Pidin turvallisesta ilmapiiristä, jossa tuettiin luovuutta ja askarreltiin. Tein lapsellisen johtopäätöksen, että kun seurakuntaihmiset ovat näin ihania, niin varmaan Jumalakin on ihana.”

Irja Askola ajattelee edelleen samoin: ihmisten tehtävänä on välittää jumalkuvaa, ja seurakunnan on oltava turvapaikka pelokkaille. Seurakuntanuorten mukana hän kävi laulamassa esimerkiksi vankiloissa.

”Elämässä joutuu valitsemaan, olenko itse humaani, vai onko kaikki noiden muiden vika.”

Hieman toisin sanoin hän on sanonut sen eräässä runossaan:

”Älä koskaan nimitä ihmistä ongelmaksi. Hänellä on ongelma, mutta on paljon muutakin.”

Kirjoista valoa harmaaseen iltaan

Päätös lähteä opiskelemaan teologiaa vahvistui hänessä jo lukioaikana. Suvussa ei ollut muita akateemisesti koulutettuja, mutta Irja Askolasta tuntui, että hänen kuului maksaa velkaa.

”Siitä hyvästä, mitä olin saanut.”

Toinen tärkeä paikka kirkon lisäksi oli kirjasto, jossa siihen aikaan piti vielä puhua hiljaa, ja jossa ystävällinen henkilökunta antoi pikkutytön joskus itse leimata kirjastokorttinsa.L.M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-sarjat sekä Astrid Lindgrenin lastenkirjat tarjosivat mahdollisuuden sukeltaa toisenlaisiin maailmoihin ja antoivat etäisyyttä harmaaseen koti-iltaan. Ronja Ryövärintyttärestä kasvoi Irja Askolalle lähes esikuva.

Melko varhain hän alkoi kirjoittaa myös itse. Seurakuntanuoret saivat toimittaa yhden sivun Etelä-Saimaa -lehteen ja koulussa järjestettiin kirjoituskilpailuja.
”Nykyisin luen paljon runoja, sillä runokirjan voi avata melkein miltä sivulta tahansa. Erityisesti arvostan Anna-Maija Raittilaa, mutta pidän myös Eeva Kilven viisaista runoista, Tommy Tabermannista ja italialaisen, vähemmän tunnetun Adriana Zarrin runoudesta."

Kova puhetyyli huolettaa

Piispana toimiessaankin Irja Askola ehti julkaista kolme runokirjaa. Häntä huolettaa viime aikojen koventunut puhetyyli.

”Seitsemän vuoden aikana siinä on tapahtunut suuri muutos. Toisista ihmisistä puhutaan rumasti, solvaten ja halveksien. Se on sekä pelottavaa että surullista.”

Silti hän jaksaa ymmärtää vihapostien lähettäjääkin.

”Jos viestejä raaputtaa tarpeeksi, niiden takaa löytyy myös pelkoa, väsymystä ja kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta.”

Kuten yksi kantasuomalainen viestissään totesi: ”Siellä se piispa vaan toivottaa maahanmuuttajat tervetulleeksi. Minua ei ole toivottanut tervetulleeksi kukaan.”

Askola on löytänyt viesteistä paljon todellista hätää. Vihaviesti voi olla ainoa foorumi, jolla unohdettu ihminen pääsee julkaisemaan oman kertomuksensa.

”Syrjäytymisestä nousee joko lamaannus tai viha."

Mutta viestien takana saattaa olla hyvinkoulutettu tai vauraskin ihminen, joka ei kestä, että elämän säröt tulevat nykyisin niin lähelle.

”Kylmyys voi olla myös suoja­muuri.”

Irja Askola
Ikä 64
Kotipaikka Helsinki
Perhe Asuu yksin
Työ Eläkkeelle 31.10.2017 Helsingin piispan virasta. Runoilija, julkaissut kuusi runokirjaa.

Lapsena…
tykkäsin käydä koulua. Oppiminen oli minusta kivaa.
Ystävilleni…
olen uskollinen ja syvästi kiitollinen heidän olemassaolostaan.
Yksin ollessani…
luen, mietin ja kerään voimia.
Olen ylpeä…
niistä sadoista suomalaisista
selviytyjänaisista, joiden tarinoita kukaan ei koskaan kuule.
Kadun…
että työaikanani olen viettänyt liikaa aikaa kokouksissa. Se on verottanut aikaa ihmisten aidoilta kohtaamisilta.
10 vuoden kuluttua…
toivon, että olen terve ja saan
viettää mielekästä, mutta rauhallista elämää.