Toivon juuret ovat meissä syvässä

Toivon juuret ovat syvässä meissä ihmisissä. Esimerkiksi käyvät vaikkapa karjalaiset sotaa ja alueluovutuksia eri puolille Suomea asutetut siirtolaiset.

Moni joutui lähtemään talvisodan jaloista kiireellä länteen. Moni perhe palasi sodan pirstomille kotinurkillensa välirauhan aikana, rakensi saunamökin tukikohdaksi, kylvi ohran vain paetakseen taas ja pysyvästi eripuolille Suomea outojen murteiden, outojen tapojen, outojen ihmisten pariin.

Toivon syvintä olemusta kuvaa uuden kotitilan nimi, esimerkiksi Uusi-Toivo, Toivola, Toivonmäki.

Ympäristö saattoi olla vihamielinen, ryssittelyäkin esiintyi ja koulukiusaamista. Maan luovutuksiin pakotetut suurmaanomistajat olivat katkeria, monet kateita pakolaisten taloudelliseksi tueksi ja talvisten hakkuu- ja ajotyöpaikkojen tarjoajiksi perustetuista yhteismetsistä.

Yhteisöllisyys oli tuolloin tärkeä toivon ylläpitäjä - karjalaiset kokoontuivat iltamissa, navettojen katoilla päretalkoissa, monet perustivat kotiseutuseuroja vaalimaan vanhan kotopitäjän kulttuuria ja muistoja.

Hyvät yhteiset muistot kantoivat idästä paenneita suomalaisia. Ja kun joku tarvitsi apua, sitä järjestettiin porukalla. Talkoiden yhteisvoima tarttui kaikkiin.  Yhteinen puimakone kiersi talosta taloon.

Toinen toivon kantaja ja kasvattaja oli sisu. Kaikesta oli kova pula, pikkupojat oikoivat vanhoja nauloja. Uusi koti ja uusi navetta rakennettiin valtiovallan nopeiden, kaukonäköisten päätösten tuella. Kiire saada katto omaksi ja karjan suojaksi  ei jättänyt aikaa valittamiselle.

Lausahdus "tää on hei ihan toivotonta" voi kalskahtaa falskilta korvaan karjalaisten selviytymistarinaa tutkineille.

Pahinta on kuitenkin puhumattomuus. Urbaanin yhä tiuhemmin asutetun kaupungin paradoksi on hiljaisuus. Naapuria ei tunneta, vaikka tyynyjen välissä ei ole välttämättä montaakaan metriä etäisyyttä.

Ratikan, metron ja junan väki istuu totisena penkeissään; älypuhelimen ruutu on uusi hieno innovaatio olla katsomatta muita.

Selfiekuvat, oman minän digilevitys, yli kaiken noussut yksilöllisyys ei juuri jätä tilaa yhteisöllisyydelle, välittämiselle, talkoista puhumattakaan.

Vai onko asia sittenkään näin? Vapaaehtoistyö on nousussa, välittäminen, "kun vähän antaa, voi saada paljon" -kokemukset lähimmäisten auttamisessa palkitsevat.

Suomessa toimii lukuisia järjestöjä, jotka kanavoivat avuliaiden välittäjien, toivon viljelijöiden työtä toivottomuuden alhoon vaipuneiden lähimmäisten hyväksi.

Jokaiselle toivon kylväjälle löytyy omansa, yksi seurustelee ja ulkoiluttaa yksinäistä vanhusta, toinen kerää varoja lippaaseen ostarissa, naiset järjestävät isot myyjäiset, äijäporukan talviriehasta karttuu rahaa siitäkin.

Eikä avun tarvitsijoistakaan ole tai tule pulaa. Yhdessä tekemisen ilosta muhevoituu syvä hyvä kasvualusta, jolla tämän päivän toivoton voi parhaassa tapauksessa olla huomisen toivon kylväjä.

Teksti: Juha Aaltoila

Juha Aaltoila on eläkeläinen, innokas marja- ja sienimetsien samoaja ja kalavesien soutaja.

Toivoa kirjallisuudesta – Maailman mielenterveyspäivä 2017

Juha Aaltoila tukkipinon edustalla.